IRC-Galleria

Skippaan sen osan, jossa olin neljä päivää Joensuussa ja kaduilla juoksi nuoria tyttöjä kiljumassa mun nimeä eikä mulla ollu harmainta aavistuja keitä vittuja ne oli.

Mutta. Tapasin eilen tytön, jonka näin 16-vuotiaana lukiossani ensi kertaa lavalla jossain hölmössä musikaaliesityksessä. Se oli mua pari vuotta vanhempi, joten en koskaan tutustunu siihen. Mutta muistan sen ikuisesti, koska ku se ekan kerran avas suunsa siinä esityksessä, niin huumaannuin. Se oli tajuttoman hyvä. En osaa kuvailla sitä tarpeeks hyvin, että jaksaisin edes yrittää. Olin lukioon mennessä ujo ja suht syvästi masentunu todella vaikee nuori poika, joka näki uudessa koulussa tytön, joka räjäytti tajunnan ja aiheutti sen, että ekoja kertoja elämässäni tunsin, että maailma ei oo vaan tylsää paskaa sekä tuskaa joka päivä. Vaan, että ihmiset voi päästä tekemään asioita, joissa ne voi kukoistaa ja ne voi nauttia asioista, ja saada tekemisillään muutkin ihmiset hymyilemään.

Sain eilen kerrottua nopeesti sille naikkoselle ton. Huomattavasti riisutummn version. Huonosti.

Ja kolmelta yöllä miljoonan hulamassa olin suutelemassa sen kaulaa hellästi ja diipadaapadii ja nyt vihaan itseäni maailman eniten.

Se ihminen on mulle real life hero. Joku, jolla on mulle hirvittävän paljon merkitystä. ... Ja sit meen tekemään asioista halpaa ja vitun suttusta vitun vitun vitun vittu...

Ja se ilta alko sillä, että toinen tyttö katto mua surullisesti ja totes, että ei musta voi tulla hevonen.

Oon jo. Bojack.

I just want everybody to love me and I hate myself.