IRC-Galleria

Olin eilen tapaamassa tuttuja puistossa. Osa niistä oli menny sinne jo neljäks. Mä saavuin paikalle joskus ysiltä. Huono esitys. Romanoon matkalla Eino Grön ja pizzeriasta Aleen tsekkaamaan miltä näyttää. Ei ollu kummonen rotisko. Ihan sama ku HB ja kalliimpi ku Ale. Eli täys paska.

Korjatakseni eilisen oman juomiseni vähyyden, ajattelin tänään tehdä jotain.

Heolaiselta tytöltä kutsu tulla seuraamaan nähtävästi runonlausuntaa. Päätin mennä, kun kuulosti ihan kiinnostavalta. Mokasin kuitenkin. Se oli puol ysi ja pääsin ovesta ulos 10 vaille.

Kävelin lopulta Kallion nuorisotalolle, kun siellä oli Kallio Kukkii -tapahtuman festari-ilta. Sieltä soitin sille tytölle ja pyysin anteeks, etten ehtiny paikalle siihen sen hommaan. Kaikki oli ihan ok.

Harjulla oli lavalla alottamassa just Vallilan Tango -niminen tanssibändi. Hassu veto, että laulajaks oli valittu englantia vääntävä, vissiin joku turkkilainen tj, suomea tiikeriärrällä murtava iskelmälaulaja. Ihan hyvä se oli. Liikkeetkin oli ulkomaalaiset.

Ekan biisin aikana pari paria tanssimaan, sitten lisää ja lisää. Huomasin taputtavani. Ne oli hyviä ja ihmisillä oli hauskaa. Katselin ympärilleni ja totesin, että vaikka Kallio Kukkii -tapahtumaa on mainostettu huonommin kuin ennen, niin silti se oli oikeen hieno päätapahtumailta. Kaikkialla juotiin tosin kaljaa ja paikalla oli paljon rastapäitä - ja palaneet koivunlehdet haisi. Mut kaikilla oli kivaa.

Katselin siinä ympärille tälläytyneenä biletysvaatteisiin ja tajusin, että en ollu sopinu kenenkään kanssa meneväni mihinkään. Pyöritin silmiäni siinä ihmismassassa, jossa kaikilla näytti olevan hauskaa, ja tajusin olevani yksin. Selailin kännykän nimiluetteloa, mutten halunnu soittaa kenellekään siihen aikaan enää, että tulkaa viihdyttämään mua.

Ja mä päässäni odotin ja toivoin, että se kännykkä sois.

Tuli viileä ja tein lähtöä. Tuli orpo olo olla yksin siinä ihmisvilinässä. Päädyin pienelle kävelyretkelle.

Mä mietin sitä, kuinka mulla on miljoona ihmistä, jotka "tunnen", mutta sitte en ikinä vaikuta niiden seurassa. En tapaa niitä ku vahingossa ja sitte sovitaan aina, että pitää joskus tehdä jotain. Joskus tehdäänkin. Mutta jotenkin lopulta, kun saan kännykkään viestin joltain vanhalta tutulta, ni mua ei kiinnostaiskaan hirveästi lähteä mihinkään.

Se on kenelle tahansa tärkeetä, että on kavereita, joiden kanssa voi vaan "olla".

Kallion Pörssi on uusittu ja mietin, että menenkö sinne yksin juomaan olutta ja polttamaan tupakkaa. Päätin kuitenkin olla menemättä.

Kun kuljeskelin ympäri baarikatuja, niin jotkut paikat näytti tosi kutsuvilta. Mulla oli jopa hiukan nälkä ja Soul Kitchenin ohi kulkiessani tuli vastustamaton tunne mennä sisään sinne. Se paikka suorastaan huus mun nimeä. "Tule tänne lepuuttamaan jalkojasi ja nauttimaan hyvästä ruuasta." Joku mystinen päätös sai mut silti kävelemään ohi.

Eri juottoloista kuulu juottoloiden ääniä. Oli karaokea, lasien kilistelyä, kovaäänistä keskustelua. Halusin olla mukana siinä kaikessa. Harmaa todellisuus oli silti se, että kävelin yksin pitkin Helsingin katuja.

Huomasin miettiväni yhtä tyttöä. Ja jos asiat ois eri tavalla. Jos kaikki ois vaan... toisin. Mutta jokaista ruusua kohti oli kymmeniä piikkejä. Mä turvauduin taas tilastoihin ja sitä kautta päädyin tuomitsemaan itseni paljon suurempaan kurjuuteen.

Mutta mä voin silti aina opettaa...

Totesin kärsiväni yksinäisyydestä lauantai-iltana näinkin suuressa kaupungissa kuin Helsinki. Ehkä ois ollu parempi olla jossain muualla. Maalla? Mä oon kuitenkin kaupunkilainen.

Turha kysyä mitä mä haluan. Kaikkihan tahtoo.