IRC-Galleria

Lähetin viikonlopun aikana noin miljoona tekstaria eri ihmisille. Niissä ei ollu vissiin hirveesti järkee. Oli aika highs and lows edellinen viikko. Enempi tosin noita ylivetoja. Hieno viikko oikeestaan.

Tänään oli normipäivä opistossa. Paneuduttiin iskevien otsikoiden väsäämiseen ym. Ja perse sentään, katottiin 2 Juice-dokkaria. Lopputunnista mä goijasin hetken. Niin, ja tietysti samaa aikaa, ku ope yritti opettaa jotain sontaa, ni yritin siinä kirjottaa joululaulua. Sain siitä jonkinlaisen, mut se oli ihan kauhee. Sen alotus oli hyvä, mut sit mä menetin suunnan. Tämä epätoivoinen yritys kai siksi, että kiinnostais saada ton linjan kanssa jotain väsättyä tonne opistoon joulujuhlaan. Kukaan ei oo oikeen hirveesti yrittämässä keksiä mitään. Yhtä tyttöö oon piinannu, et se sais jotain väsää. Kuitenkin on käynyt musiikkiopistoissa muistaakseni suorittamassa samat teoria ku mä, ja ylikin. Soittanu kauan. Sais nyt ees lähtee yrittään.

2 ja puol tuntii ja tein uuden biisin. Väkisin väännetty. Duetto. Rock n' roll. Noudattaa pyhää I VI IV V I -kaavaa. Lyriikat aivan järkyttävää sontaa. Ei kande vääntää väkisin.

Bommi
Se horjui siinä liikennevalojen kohdalla kuin ammattiviininmaistaja kahdeksan tunnin työrupeaman jälkeen. Oikein mitään tietoa siitä ei kenelläkään ollut viimeisten kuukausien ajalta. Huhu kertoi sen istuneen kuukausia kotonaan yksin suljetussa huoneessa ja eläneen syömällä pelkkiä Saarioisten pakastepizzoja. En oikein uskonut. Pidin sitä erikoistapauksena. Miehenä, joka hallitsi itsensä yhtä hyvin julkisena, kuin yksityisenä hahmona. Sanoin sille hyvästit ja se katosi autojen takavalojen valaisemaan yöhön.

Eilinen oli aika ihme päivä. Yhen frendin syndet ja körkort-juhlat. Siel oli kivaa.

Istuttiin ensin isossa R:ssä, ja kun oltiin lähdssä sieltä, ni paikan omistaja sano, et tulkaapa kaikki tohon tiskille jonossa takit päällä, ku lähdette. Oli vähän semmonen, et mitä ihmettä fiilis. No, kun sit päästiin siihen tiskille, ni se toivottaa pikkujoulua ja kaivaa jokaiselle pullon olutta sieltä baarin jääkaapista. Pikkujoululahja. Oli niin absurdi fiilis, ettei mitään rajaa. En ite osannu muuta ku kiittää, ja siin ulkona oli pakko kysyy kavereilta, et mitä just tapahtu.

Kuitenkin. Menimme sitten mun ehdotuksesta Stadin Tähteen. Ja se oli aika hyvä veto. Se on ihan uskomattoman ihme mesta. Siel on pubiruusuja ja vanhoja deekuja heruttamassa ja sit lisäks reilusti semmosta nuorta väkee. Kaikki kuitenkin siellä himmeissä panofiilareissa. Iski mielikuva Hotelli Vantaasta. Tosin Städärissä on musiikkina paljon 90-luvun suomipopin helmiä. Neiti Groove ja Romeo ja Julia ym. Parasta kamaa. Nyt siel tosin soi aika paljon mainstream-musa, kun oli niin paljon porukkaa. Kaikil oli hauskaa.

Lähdin viimeisenä juhlien sankarin kanssa himaan. Olin itsekin aika naamat ja niin sekin oli. Käveltiin ja se vetäs Tintin grillil jotain safkaa. Mul ei ollu intoo käyttää viimesiä euroja enää ruokaan. Himas oli kinkkua. Me puhuttiin jotain ihmejuttuja. Asioita, joista puhutaan harvemmin. Se sai mut miettimään taas jotain ihmejuttuja. Nukkumaan mennessäni olin ottanut kynän ja lehtiön käteen ja skrivannu tilannekuvan illan viimesistä hetkistä. En tiä miks. Tai miten. Mut olin aika yllättyny aamulla. Laitetaanpa se tänne samalla. Ettei jää turhaan paperille.

Menin sit bileisiin, joihin mun ei pitäny enää mennä. Muut oli ollu siellä 3 tuntia ennen mua, joten oli hiukka hankalahkoa ottaa niitä juomisessa kiinni. Menin sinne, et jos saisin sovittua jonkun lainaamaan mulle toista tenttikirjaa sit ku tartten. Eiköhän se onnistu tossa viikolla.

Tunsin itseni kyl hyvin ulkopuoliseks. En tunne itseäni niiden ihmisten kaveriks. Hauskaa voi silti pitää. Olin varmasti aika tylsä. Yks tyttö luuli taas homoks. Johtukohan siitä, et hipelöin yhtä jätkää.

Lähdettiin Clubille. Ei hyvä veto. Viimeistään tää kerta opetti vihaamaan sitä paikkaa. Suurin osa kaikista siellä hilluvista ihmisistä vaikuttaa jotenkuten täydellisiltä mulkuilta. Ja ne poket. Ainakin se yks stanan mulkku. Vittu. Oltiinkin siellä sit ehkä melkeen tunti. Kaks tyttöö alko vähän väsyy. Mul meinas koko matkan ajan jo Clubille mennessä mennä hermo, ku kaikki oli hirveessä puuskassa. Tuli semmonen kännikuski-fiilis. Tarjosin yhelle tytölle aterian Stadin Kebabissa. Paikassa, josta en diggaa oikeen pätkääkään. Jos haluu kbaabia, ni sit pitää mennä oikeeseen kbaab-paikkaan. Helvetin kalliski se SK.

Unohdin ensin Clubille lähdettäessä laukkuni sen tytön kämpille, jossa oltiin. Mentiin kuitenkin porukalla takas sinne viel Clubin ja SK:n jälkeen. Hain laukkuni, mut nyt jäi sit kamera sinne. Tunari.

Ja perustin itselleni toisen päiväkirjan. Paikan, jossa toteuttaa itseäni ja parantaa kielitaitojani. Jesjes. Mun ikioma paikka.

Aivastin kolme kertaa peräkkäin. Tiesin, että kaikki asiat eivät olleet kohdallaan. Jossain haisi ja pahasti. Raivasin tieni lattialle kerääntyneen romun läpi suihkutiloihin. Jo ovella tiesin, mitä odottaa. Puristin käteni nyrkkiin ja vedin ovenkahvasta.

Siellä hän makasi. Ilmiselvästi hän oli maannut jo useita päiviä. Paljaalla iholla ja kosteilla kosketuksilla täytettyjen fantasioideni rakkain kohde. Olin ollut heikko jo pitkään.
Vaimo ja kaksi pientä lasta kotona odottamassa, ja minä kireän ja nuoren lihan kimpussa. Nyt se oli loppu.

Sitä ei voi käsittää ennen kuin sen näkee itse. Voi kuinka niin kauniista ja seksikkäästä naisesta voi syntyäkään niin ruma ja luotaantyöntävä ruumis. Miten sen nyt sanoihin laittasi? Kuolinsyy: Raiskattu ladatulla haulikolla. Oksensin.

Yhdeksän tuntia kuulusteluissa riittää ajamaan kenet tahansa hulluksi. En kuitenkaan tunnustanut. En tehnyt sitä. Kai… Joka tapauksessa löysin itseni kotoani vessasta housut kintuissa käsi aivan liian tiukasti kierrettynä jäykistyneen miehisyyteni ympärille. ”Sä tapoit sen!” ”Haista paska!” Ajatukseni ja muistoni olivat ristiriidassa keskenään. En muistanut mitään, mitä olin tehnyt viime viikolla, mutta tiesin etten tappanut häntä. Tai ainakin luulin. Toivoin.

”Ne reidet!” Tulin. Tasasin hengitykseni ja kuivasin itseni pehmeällä vessapaperilla, jonka huokoisessa pinnassa koreili tuuhea lammas. En ollut enää se mies, joka olin vuosia sitten. Peilistä tuijottava karski hahmo pelotti.

Tänään piti skrivata 100 merkkiä pitkä juttu siitä, mitä oli tapahtunut aamusta lähtien siihen hetkeen, jolloin olimme saapuneet kouluun. 100 merkkiä on vain pari lausetta. Ylitin sallitun merkkirajan 60 merkillä. Tosin olisin pystynyt lyhentämään tarinaani noin 50 merkkiä, mutta se oli parempi sellaisena kuin se oli. Hölmönä olin tosin kirjoittanut sen verran suoran tekstin, että jos muut olisivat kuulleet sen olevan oikeasta elämästäni, niin olisivat saattaneet ehkä esittää kysymyksiä olenko kunnossa. Teksti ei kuitenkaan ollut tältä aamulta. Joiltain muilta aamuilta. Hetkistä joskus. Kerroin siis tekstini olevan fiktiota. Meni läpi. Pitivät. Ehkä, eikä liikuta. Opiskelemme toimittajiksi, emme kirjailijoiksi.

Seuraavaksi toinen teksti eiliseltä. Eli se, jossa annettiin alku valmiina. Eri tyyli. Kaksi viimeistä kappaletta kirjoitin jälkikäteen koulussa muuten vain. Opettajaa kiinnosti mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja yksi tyttö jäi miettimään tarinan päähenkilöä.

24.8.1942. Se oli päivä, jona kuolin. Sinä päivänä kuoli ihmisen poika. Oman maansa kansalainen. Luoti rinnassani oli tuonut minut matkani päähän. Matkan, jota en edes tuntenut.

Hetkeä ennen kuolemaani tunsin silti suurta helpotusta. Polle oli nuollut kasvojani. Koko sotaretkeni läheisin ystävä seisoi vierelläni loppuun asti. Se hyvästeli minut. Tavallaan se antoi minulle luvan lähteä. Paijasin sen tuuheaa harjaa viimeisen kerran. Elämäni liekki sammui.

Olin tavannut Pollen ensi kertaa vuonna 1941 jouluaattona. Oli hirvittävä myrsky ja olimme motissa. Ruokaa emme olleet saaneet päiviin. Olin komppaniani huoltomiehenä ja tehtäviini kuului hakea ruokaa kaukaa takaamme huoltokomppanian keittäjiltä. Taakse ei vain päässyt. Vihollinen oli ympärillä.

"Suojaan!", kuului kersantin epätoivoinen huuto. Sama fraasi kaikui ympärilläni. En ollut edes itse huomannut kranaattien vihellystä tuulelta. Syöksyin lähimpään pieneen kuoppaan kahden muun sotilaan kanssa. Alkoi räjähdellä. "Satakakskytmillisiä saatana, perkele!", toinen miehistä kirosi. Toinen itki ja rukoili. Lumi pöllysi ja puut lentelivät ympäriinsä kuin villit linnut. Se oli onneksi hetkessä ohi. Tuli hiljaista. Kuoleman hiljaista. Jäimme makaamaan paikoillemme. Edes tuuli ei ulissut.

Iäisyydeltä tuntuneen hetken kuluttua alkoi jostain kuulua outoa ääntä. Kopinaa. "Hevonen perkele!", huudahti toinen kuopassa maanneista miehistä. Olin saman tien pystyssä. Olin ehkä hullu. Juoksin suoraa ääntä kohti. "Ptruu!", huusin suoraan eteeni. Sankasta lumisateesta ilmestyi hevosen turpa. Pelokas eläin, mutta niin upea. Se oli Polle.

Mulla on kivaa vaikka George W. Bushin ja Saddam Husseinin kanssa lukitussa huoneessa jos viinaa löytyy. Eli lyhyesti. En tuntenut itseäni kenenkään kaveriksi linjani pikkujouluissa. Itsehän kirjoitin itseni ulos niistä piireistä. Pyrin silti hymyilemään. Ei paljoo auttanut alussa. Tupakalla piti käydä. Selventää vähän päätä. Oikaista ajatuksia niin sanotusti.

Join olutta. Kun sitä joi tarpeeksi, niin pääsi humalaan. Olen parhaimmillani humalassa. Tai humalakrapulassa. Niinkuin tänään koulussa. Loppuillasta kaikki olivat aika viinalla terästettyjä. Oli helvetin hauskaa. Suoraan sanottuna ei voi ymmärtää, kuinka voi olla niin hauskaa. Meillä oli jopa jonkunlainen yhteishengen tunne siellä. Vaan siellä tosin. Tänään olin taas oma itseni. Oon meidän linjan homoin jätkä.

Tänään koulussa oli luovaa kirjoittamista. Sopi minulle. Kirjoitimme kaksi juttua, joille annettiin noin puoli tuntia aikaa. Toiseen annettiin ensimmäinen virke, josta piti jatkaa ja toiseen piti valita valokuva. Löysin vanhan kuvan, jossa suomalainen sotamies seisoo hevosen vieressä metsässä. Takana luki: Huoltosotamies ja huoltojuhta, jonka selässä kamiina. Kuva iski minuun. Menin paikoilleni ja mietin, minkälainen kyseisen kuvan mies oli ollut. Entä hevonen? Kuolivatko he taistelutantereelle? En tiennyt. Kehitin mielessäni tilannetta. Mietin mitä sodassa oikein silloin tapahtui. Sain itseni niin sisään siihen valokuvaan, että itkin. Onneksi kukaan ei huomannut. Olisin tietysti voinut aina tekaista selityksen piilolinsseistä.

Luettuani tekstini ääneen ryhmässä, ihmiset menivät aika sanattomiksi. Se johtui krapulan aiheuttamasta tunteiden ylikorostumisesta. Ja siitä, että luin sen mahdollisimman harkiten ja tunteella.

Opistolla oli tänään Tähtikonsertti. Kuvittelin, että se olis joku hirvee sillisalaatti, mutta olin silti innoissani. Meidän linjalla oli tietysti tunnit sen konsertin aikaan, ja ihmisillä ei ollu mielenkiintoa mennä sitä katsomaan. Se oli oikeestaan äänestys eilen, että joko pidetään pidempi päivä tai sit ei mennä kattoo. Olin ainoa, joka olisi kestänyt pidemmän päivän. Kun opettaja löi asian lukkoon, ettei olla menossa, niin sanoin sille suoraan, että "ei kiinnosta pätkääkään mitä sä sanot, mutta meen sinne silti". Olis parilla muullakin ollu jotain mielenkiintoa, mut ei ne jaksanu tehdä asian hyväks mitään.

Niin, se konsertti. Heti alkuun huomasin, että tunnelma oli innostunut ja hyväntuulinen. Reipas, mukava. Eka biisi spiikattiin sisään. Heti siinä biisissä oli laulamassa yks tyttö, jonka tunnen lukiosta. Se veti tosi hyvin. Kuitenkin koko esityksessä oli kolme tyttöä, joista erityisesti päävokalistilla oli aika saatanallinen/jumalallinen ääni. Esitys oli TOSI UPEE!

Bändissä oli kitaristi, sellisti ja pianisti, jotka soitti koko konsertin ajan. Neki oli uskomattoman hyviä. Varsinkin se sellisti. Semmonen pienempi "poika", joka soitti sitä selloa niin perkeleellisen hienosti niihin biiseihin sovitettuna. Se myös näppäili sitä selloa seisaaltaan, eli muunsi sen bassoksi. Niiiiiiiiiiiin, ja samalla ku se soitti sitä selloa seisaaltaan, se riias sitä laulamassa ollutta tyttöä ja sheikkas sitä söpöä persettänsä, ku joku ammattiplayboy. Biisin lopussa se ojens kukkakimpun sille laulajatytölle taipuen sen sellon yli täydelliseen hovikumarrukseen. Jumalauta!

No niin. Laulajatyttö nro 2. Jumalauta! Toinen tyttö laulo kevyitä vanhemman ajan biisejä uskomattoman hienolla ja harjaantuneella korkeella äänellä. Varmaan joku ammattisopraano... no ainaki melkeen. Se tyttö esittiki ainaki 3 biisiä. Kaikki toistaan upeampia. Sitä on pakko päästä kuulee lisää.

Takasin tähän alotusbiisin päävokalistityttöön. Sekin esiinty monta kertaa. Viimesessä biisissä mun oli pakko sulkee silmät etten ois itkeny. Se oli vaan niin upee. Kuinka voi hennosta tytöstä lähteä semmonen ääni? Mul oli sen konsertin jälkeen fiilis, et pakko mennä kehuu sitä, mut sit tajusin, ettei mul ollu mitään sanottavaa sille. Nimenomaan sen takia, etten löytäny sopivia sanoja, jolla olisin sitä kehunut. On vaikee kehua jotain jostain elämää suuremmasta suorituksesta. Sen tytön on pakko löytää itsensä musiikkiympyröistä tulevaisuudessa. Aivan pakko. Ei voi hukata tommosta talenttia.

Toi konsertti pysäytti sen verran, että rankkaan nyt mielellään itseni ulos tulevaisuuden konserteista. Niihin konsertteihin saa osallistua kaikki, jotka haluaa. Ja esittää saa mitä vaan. Mut vaikee liittyä tommoseen porukkaan. Ne oli liian hyviä. Mä en haluu sittää mitään huonoa kamaa oikeen koskaan. Ja mä en tiedä miten saisin kehiteltyä mitään ideoita, jotka toimis kaikkien noiden muiden esitysten kanssa. Eri tyyli, eri paikka.

Tänään linjan pikkujoulut. Jos sinne ei tuu tarpeeks porukkaa, ni hakkaan jokaisen meidän linjalta. Miks? Koska jos viimeistään sinne ei tuu porukkaa, niin se on viimenen todiste siitä ettei meidän linjalla ole mitään oikeeta yhteishenkeä. Kaikki vaan itsekkäästi omaa napaansa tuijottelevia paskiaisia, jotka ei ajattele pätkääkään muita. Jos tää tyttö, joka tän homman on järjestäny ei saa tarpeeks kiitosta, ni multa vaan palaa lopullisesti käämi. Se sentään on tehny jotain näiden muiden linjalaisten hyväks.