IRC-Galleria

Eilen sattui eteen tilanne, että minun piti päästä paikasta a paikkaan b, jotta voisin sitten ajaa auton paikasta b paikkaan a. Välimatka oli noin neljäkymmentä kilometriä. Äiti ehdotti, että he voisivat tulla hakemaan, mutta sitä minun ekologinen omatuntoni ei olisi sulattanut. Sitten äiti ehdotti, että etsisin jostain polkupyörän ja tulisin sillä. Siis haloo! Nelkyt kilsaa, daaaaah! En tasan siis tuu!

Sanotaan, että kotiin löytää aina. Tarkoittaako se sitä, että sinne pääsee aina?

Teoriassa liftaaminen Kullaantiellä sunnuntaina puolen päivän aikaan on ehkä ihan hyvä idea. Käytännössä se tökkii. En yrittänytkään jäädä paikoilleni ja saada kyytiä nököttämällä. Ajattelin, että kyllähän minä nämä ensimmäiset viisi kilometriä vaikka kävelenkin, Laviantieltä saa kyydin varmaan paremmin. Viiden minuutin tallustelun jälkeen huomasin, ettei minun ohitseni ollut ajanut vielä yhtäkään autoa. Vastaan oli tullut yksi. Kymmenen minuutin päästä tilanne oli sama. Kahdentoista minuutin jälkeen kuulin takaani hurinaa. Onko se ruohonleikkuri? Ei vaan sen on oltava dieselvehje. Traktori? Ei kolise riittävästi. AUTO!! Käännyin salamannopeasti ympäri ja nostin peukalon pystyyn. Mutkan takaa näkyviin ilmestyi sininen pakettiauto, joka heti minut nähdessään laittoi vilkun silmään ja koukkasi eteeni tielle. Vasta sen jälkeen kiinnitin huomion rekisterikilpeen. Se oli virolainen. No menköön! (Muistiin itselle: laitetaan silmälasit päähän, kun liftataan.)

Kuljettajanpenkillä istui keski-ikäinen, viiksekäs mies, jolla oli t-paidan päällä huomioliivi ja jalassaan shortsit. Se on siis virantoimituksessa. Ei hätää. Hän oli menossa Kankaanpäähän ja lupasi tiputtaa minut kyydistä Laviassa.

Kun nousin autosta, olin edennut kahdessakymmenessä minuutissa kymmenen kilometriä. Kävelin Lavian keskustan läpi, koska taajamassa liftaaminen tuntuu jotenkin typerältä. Heti kun neljänkympin alue loppuu, alkaa vajaan kilometrin mittainen kiihdytyssuora. Minulla on selkeä visio siitä, että saan kyydin siitä, koska loppumatka onkin mutkaa ja mäkeä ja puomia ja kahta keltaista viivaa vierekkäin. Sinne olisi vaarallista pysähtyä. Ohitseni ajoi yksi harmaa golf ja yksi karavaanari. Kumpikaan ei katsonut tarpeelliseksi napata minua kyytiin. Suora loppui ja tie alkoi mutkitella jyrkästi ylöspäin. Nousu oli suurinpiirtein yhtä jyrkkä kuin parkkitalojen rampit. Kuulin takaani lähtyvän auton ja samalla bongasin pienen matkan päästä mökkitieristeyksen. Siihen se voisi pysähtyä. Taas 180 asteen käännös ympäri, peukalo pystyyn ja toivotaan parasta. Auto pysähtyi. Hah! Loistavaa!

Kuljettaja oli kolmenkymmen paremmalla puolella oleva rastatukkainen nainen. Kun oltiin sovittu, että pääsen hänen kyydissaan Mouhijärvelle asti, hän ilmoitti, ettei koskaan ota kyytiin liftareita. Olisi pitänyt kysyä miksi, mutta sen sijaan kiitin ja vakuutin, että olen ihan turvallinen. Hän myös kehoitti minua olemaan varovainen, koska monet hänen tutuistaan on raiskattu tässä puuhassa. Niinjoo... Se se oli, miksi tätä ei saisi tehdä! Mutta onhan minulla toki mattoveitsi laukussa.

Pääsin siis kotiin tunnissa. Ei huono, vaikka itse sanonkin.