IRC-Galleria

Eilen sattui eteen tilanne, että minun piti päästä paikasta a paikkaan b, jotta voisin sitten ajaa auton paikasta b paikkaan a. Välimatka oli noin neljäkymmentä kilometriä. Äiti ehdotti, että he voisivat tulla hakemaan, mutta sitä minun ekologinen omatuntoni ei olisi sulattanut. Sitten äiti ehdotti, että etsisin jostain polkupyörän ja tulisin sillä. Siis haloo! Nelkyt kilsaa, daaaaah! En tasan siis tuu!

Sanotaan, että kotiin löytää aina. Tarkoittaako se sitä, että sinne pääsee aina?

Teoriassa liftaaminen Kullaantiellä sunnuntaina puolen päivän aikaan on ehkä ihan hyvä idea. Käytännössä se tökkii. En yrittänytkään jäädä paikoilleni ja saada kyytiä nököttämällä. Ajattelin, että kyllähän minä nämä ensimmäiset viisi kilometriä vaikka kävelenkin, Laviantieltä saa kyydin varmaan paremmin. Viiden minuutin tallustelun jälkeen huomasin, ettei minun ohitseni ollut ajanut vielä yhtäkään autoa. Vastaan oli tullut yksi. Kymmenen minuutin päästä tilanne oli sama. Kahdentoista minuutin jälkeen kuulin takaani hurinaa. Onko se ruohonleikkuri? Ei vaan sen on oltava dieselvehje. Traktori? Ei kolise riittävästi. AUTO!! Käännyin salamannopeasti ympäri ja nostin peukalon pystyyn. Mutkan takaa näkyviin ilmestyi sininen pakettiauto, joka heti minut nähdessään laittoi vilkun silmään ja koukkasi eteeni tielle. Vasta sen jälkeen kiinnitin huomion rekisterikilpeen. Se oli virolainen. No menköön! (Muistiin itselle: laitetaan silmälasit päähän, kun liftataan.)

Kuljettajanpenkillä istui keski-ikäinen, viiksekäs mies, jolla oli t-paidan päällä huomioliivi ja jalassaan shortsit. Se on siis virantoimituksessa. Ei hätää. Hän oli menossa Kankaanpäähän ja lupasi tiputtaa minut kyydistä Laviassa.

Kun nousin autosta, olin edennut kahdessakymmenessä minuutissa kymmenen kilometriä. Kävelin Lavian keskustan läpi, koska taajamassa liftaaminen tuntuu jotenkin typerältä. Heti kun neljänkympin alue loppuu, alkaa vajaan kilometrin mittainen kiihdytyssuora. Minulla on selkeä visio siitä, että saan kyydin siitä, koska loppumatka onkin mutkaa ja mäkeä ja puomia ja kahta keltaista viivaa vierekkäin. Sinne olisi vaarallista pysähtyä. Ohitseni ajoi yksi harmaa golf ja yksi karavaanari. Kumpikaan ei katsonut tarpeelliseksi napata minua kyytiin. Suora loppui ja tie alkoi mutkitella jyrkästi ylöspäin. Nousu oli suurinpiirtein yhtä jyrkkä kuin parkkitalojen rampit. Kuulin takaani lähtyvän auton ja samalla bongasin pienen matkan päästä mökkitieristeyksen. Siihen se voisi pysähtyä. Taas 180 asteen käännös ympäri, peukalo pystyyn ja toivotaan parasta. Auto pysähtyi. Hah! Loistavaa!

Kuljettaja oli kolmenkymmen paremmalla puolella oleva rastatukkainen nainen. Kun oltiin sovittu, että pääsen hänen kyydissaan Mouhijärvelle asti, hän ilmoitti, ettei koskaan ota kyytiin liftareita. Olisi pitänyt kysyä miksi, mutta sen sijaan kiitin ja vakuutin, että olen ihan turvallinen. Hän myös kehoitti minua olemaan varovainen, koska monet hänen tutuistaan on raiskattu tässä puuhassa. Niinjoo... Se se oli, miksi tätä ei saisi tehdä! Mutta onhan minulla toki mattoveitsi laukussa.

Pääsin siis kotiin tunnissa. Ei huono, vaikka itse sanonkin.

Ei, älä kirjoita taas galtsupäivikseen. Ihmiset saa ähkyn.

Mutku mulla on nyt aikaa, kuulkaas.

Keksin tänään (en tiedä mistä se lähti), kun aamupalastin ulkona, että nuortenlehdet pursuavat hirvittävää aivopesua. Jostain päähäni putkahti lause, jonka olen lukenut jumalantotuutena monestakin paikkaa: "Tupakoitsijan suuteleminen on kuin nuolisi tuhkakuppia." Lue: Jos tupakoit, kukaan ei halua suudella sinua (hirvittävä uhkaus murrosikäiselle, joka ei muuta haluakaan kuin suudella kaikkia!) JA älä suutele tupakoitsijoita. En väitä suudelleeni montaa tupakoitsijaa, enkä varsinkaan nuolleeni montaa tuhkakuppia, mutta uskallan silti sanoa, että tupakoitsijan suutelu lienee huomattavasti miellyttävämpää kuin tuhkakupin nuoleminen.

Häpeä se nuortenlehti, josta sen luin ensimmäien kerran. Olisko ollut muuten Demi? Hyi!

Minusta tulee joku päivä huono äiti.

Tänään sattui keittiössä välikohtaus. Puuhailin siinä kaikessa rauhassa työtason ääressä kissa jaloissani. Koira (keskikokoinen lapinkoira) tuli samoille apajille. Nuo kaksi joutuivat liian lähelle toisiaan ja kärhämähän siitä syntyi. Tunsin sääriäni vasten jännittyneitä lihaksia, kuulin murinaa ja nopeita sähähdyksiä. Katsoi alas ja näin koiran pään takana pörheän hännän ja pieniä raajoja, jotka loppuivat sapelimaisiin kynsiin.

Ensimmäinen ajatus: Koira syö kissaa.
Ensimmäinen sana: KIEPPA!! (Koiran nimi)
Ensimmäinen teko: Koiraa niskasta kiinni.

Toinen ajatus: Kissa on hengissä.
Toinen sana: HYI! (Kiepalle vieläkin.)
Toinen teko: Koira pihalle.

Kolmas ajatus: Perhanan hurtta.
Kolmannet sanat: Voi pikkusta, pelästyitkö sä?
Kolmas teko: Kissa syliin.

Vasta muutamaa tuntia myöhemmin, kun soittelin isälle ja kysyin kuulumisia tajusin, että ei se tilanne nyt ollut näin itsestäänselvä. Kun kerroin, että elukat ottivat vähän yhteen keittiössä, viisaan isäni ensimmäinen kysymys oli: "Kumpi aloitti?"

Hitsi. Ajattelin minä. En nimittäin tiedä.

Minä, joka eilen selostin pitkät pätkät siitä, miten kissat ovat hirveitä kamalia otuksia, menin automaattisesti pienemmän puolelle. Tottakai koiraa pitää höykyttää. Tottakai se pitää viedä ulos. Puhelun jälkeenkin ajattelin, että Kieppa on isompi. Sen pitää kantaa vastuuta. Ei se saa hermostua. Kissaa pitää ymmärtää. Kissa on vasta lapsi... Pahansisuinen, ilkeä, provosoiva ja juonitteleva lapsi.

Luovi siinä sitten.

Aikani ratoksia ja teidän iloksenne ajattelin tarkentaa yhtä noista ranskalaisista viivoista, joita näpyttelin aiemmin. Tämän päiväkirjamerkinnän nimi on "Miksi minä en pidä kissoista".

(Isä, teidän kissassanne ei ole mitään vikaa. Se on lajinsa edustajaksi varsin siedettävä ja toisinaan jopa hellyyttävä. Minä nyt vain olen koiraihminen.)

Kaikki ovat nähneet kissoja. Ne ovat pörröisiä, sulavaliikkeisiä ja älykkäitä otuksia, sen kaikki tietävät. Ne ovat myös lihansyöjiä. Koiran kanssa tätä peto-asiaa ei tule ajatelleeksi, koska koirat eivät yleensä kotioloissa tapa mitään. Kissat tappavat. Vuosituhansien jalostuskaan ei ole saanut niistä kitkettyä pois verenhimoa, mikä kotona näkyy jokapäiväisestä käyttäytymisestä: hiipimisestä, vaanimisesta, hyökkäämisestä ja kynsien teroittamisesta.

Turha jatkaa tästä aiheesta pidempään, te ymmärsitte kyllä.

Ja sitten on se luonne. Luin jostain, että naiset rakastavat kissoissa kaikkea sitä, mitä he vihaavat miehissä. Kissat ovat kotieläimiksi aivan liian itsenäisiä ja niiltä puuttuu tyystin koirille ominainen halu miellyttää. Ne tulevat luokse vain silloin, kun hyötyvät siitä itse. Vai oletteko koskaan nähneet omistajan komentavan kissaa, joka häntä koipien välissä ja surkeana tottelee? (Tämä on oikea kysymys, johon saa vastata.) Eräs ystäväni kertoi, että hänen kissansa alkaa kähistä, jos sitä komentaa. Se siis tottelee, mutta häpeää se ei tunne. Kuka haluaa asua sellaisen otuksen kanssa, joka ei tunne häpeää?

Vielä muutama sana kissan ja ihmisen välisestä rakkaudesta. Eilen illalla otin Rob Royn kanssani sänkyyn hetkeksi ennen nukahtamista. Ajattelin, että siitä on pikkuisen seuraa ja sillekin voisi olla mukavaa olla ihmisen kanssa, kun on joutunut olemaan pitkän päivän yksin. Se purki hetken energiaa metsästämällä varpaitani peiton alta ja tuli sitten kylkeeni kehräämään. Kyhnyttelin sitä uppoutuneena Leijoihin Helsingin yllä, kunnes yhtäkkiä huomasin, että minua purraan. Kehräys ei missään vaiheessa loppunut, kissa vaikutti täysin tyytyväiseltä, mutta silti jostain käsittämättömästä syystä se jäyti minun kättäni. Hetken päästä se jo kalasti sormia suuhunsa pienillä kynsillään. Miksi se teki niin? Miksi se satuttaa, jos sen on kerran hyvä olla? Ymmärrän sen, että kissa "leipoo" joskus tassuillaan. Se kertoo kai liian aikaisesta vieroituksesta tai on muuten vain jäänne siitä, kun elukka vielä eli emänsä maidolla. Puremista en silti ymmärrä. Kivun ja nautinnon sekoittaminen on minusta perverssiä. Kissat ovat perverssejä otuksia.

Yleistin kissat. Anteeksi siitä. Yksilöitähän ne kaikki ovat.

Sanon kerran vielä yleisesti, että minä en vihaa kissoja. Kissat ansaitsevat paikkansa maan päällä huomattavasti paremmin kuin esimerkiksi marsut tai miljoonakalat. Minä vain en tunne oloani kotoisaksi, kun sellainen otus hiiviskelee nurkassa ja suunnittelee maailmanvaltausta. Siinä kaikki.

Muutin viikoksi Laviaan. Olen kuin paraskin turisti. Kaikki on mukamas niin erilaista.

Maisemanvaihto tekee aina hyvää. Vuorokaudessa minulle on ehtinyt tapahtua jo niin paljon asioita, joita ei normaalisti tapahdu. Kirjoitan tähän listan ranskalaisilla viivoilla, koska te ette jaksaisi lukea kahden sivun selostusta.

- Ajoin autolla liian lujaa, koska sen mittaristo ei ole merkitty sillee 40, 60, 80 vaan 30, 50, 70, 90
- Totesin, että Laviantiellä voisi ajaa vaikka pendolinolla, koska mutkat on niin hyvin kallistettu
- Tein turhan ohituksen sokaistuneena ajokkini voimasta (riisseli)
- Hain kirkolta alban
- Sain postissa fazerin uutuusuklaalevyn
- Näin todella vanhan papparaisen ajamassa kolmeakymppiä rollaattorilla alamäkeen niin että posket hulmusivat
- Menin töiden jälkeen Kjellin kanssa keinuun ja istuin siinä yli tunnin
- Söin lihapiirakan (elämä risaiseksi!)
- Muistin, miksi en pidä kissoista
- Katselin kun koira söi mehiläisen, ulisi hetken ja meni syömään toisen.

On erittäin mukavaa olla välillä ihan yksikseen. Saan tehdä mitä haluan, koska haluan. Olo on kuin teinillä, joka jätetään ensimmäistä kertaa kotiin ilman valvontaa, paitsi etten minä aio järjestää hirmuisia pileitä vaan harrastaa erittäin paljon itsetutkiskelua ja kasvaa ihmisenä.

Lueskelin galluppia, missä tätä kysyttiin. Vastaajalla oli 3-4. Olen ylittäjä, ja nyt ylitän ja kunnolla!

Minun lompakossani on kaksikymmentäneljä korttia. Näistä...

3 maksukorttia
7 etukorttia
3 kirjastokorttia (olen hukannut yhden)
4 eri pankkien palvelukorttia (neljälle eri tilille)
1 elintenluovutuskortti
1 opiskelijakortti
1 ajokortti (B)
1 kela-kortti
1 kopiointikortti
1 pankin avainlukulista
1 läpyskä, jossa lukee meikäläisen vahvuudet (siis silmien)

Ja huomatkaa: melkein ei mitään turhaa! Sanoi tyttö, jolla on seitsemän etukorttia.

Jos joku ei sattunut huomaamaan, niin tänään oli pitkästä aikaa hellepäivä. Minä se en tuosta helteestä niin hirveästi yleensä perusta, mutta kuukauden sateen jälkeen se on tervetullutta. Töissä meni tavallista pidempään (en selvitä miksi, koska olen sen tehnyt tänään jo kolme kertaa) ja siinä kun vihdosta viimein matelin Porintietä kotiin päätin, että tänään teen jotain. Ei kuulosta paljolta, mutta minulle se on saavutus. Normaalisti olisin täysin tyytyväinen siihen, että siivoilen vähän ja hautaudun sitten sohvannurkaan Kjellin kanssa (Leijat Helsingin yllä = Suomen OC).

Joku heitti ruokapöydässä, että "niin tänäänhän aukes se uus kirjasto". "Juhuu!" ajatteli Paukki, "minäpä vien sinne kaikki ne kirjat, mitä piti lukea!". Niinpä vedin kesämekon ylle (pitäähän sitä nyt kesämekko olla), nappasin siipan seuraksi ja lähdin vetelemään itseäni kylille. Iso rakennus, paljon ikkunoita, kahvia ja pullaa, maireita kirjastotätejä. Tulipahan koettua. Keli on kyllä liian kuuma kahville.

Sen jälkeen päätin lähteä poimimaan vadelmia.

Hah!

Äiti käski minut vattupuskaan. Tai oikeastaan meidät, mutta satun tietämään, etteivät nuo talouden miehet juurikan viihdy siellä, joten menin kahdestaan Kaarlen kanssa. Kaarle lauloi minulle surullisia lauluja ja minä poimin. Hyvä työnjako.

Siinä masokistisesti shortseissa ja hihattomassa (huomasitteko? vaihdoin taas vaatteita) nokkosia ja ohdakkeita kyntäen tulin ajatelleeksi vattumatoja. Söin niitä varmaan aika monta, koska sellainen oli lähestulkoon joka toisessa vatussa. Miten vattumato joutuu vattuun? Mikä se edes on? Toukka tietenkin, mutta minkä toukka? Tuleeko siitä jotain muuta kuin onnellinen (en voi kuvitella, että otus, joka saa asua vatussa voisi olla mitään muuta kuin onnellinen)?

Näitä minä mietin, mietin kun katson etelään.

Sen keksin, miksi vattumato ei maistu miltään. No siksi, että se maistuu vatulta, koska se on syönyt koko elämänsä vain sitä vattua ja on siksi suurimmaksi osaksi vattu eikä mato.

Jestas kun tuli fiksu olo.

Stam1na on taas istuttanut päähäni kappaleen, jota lauleskelemalla saa kanssaihmiset hämilleen. Hyvä te!

Vietin tänään kaksi tuntia intterneetissä etsimässä korkinavaajaa. Sen pitäisi olla sellainen pieni, kaunis pötkylä, jonka saa avaimenperään; ei mikään päästään levenevä lohmo, vaan sellainen koukku vähänniinkutiedättehän. En löytänyt. Tai siis löysin, mutta pienin tilauserä taisi olla 300 kappaletta. Päädyin sitten vanhaan tuttuun tapaani mulletoi.comiin ostelemaan asioita, joita en tarvitse. Pitäähän sitä nyt palkkapäivän jälkeen pikkuisen itseään hemmotella eikö vain?

Työtoveri tiputti tänään päälleni pari pakettia kissanruokaa. Omapa oli vikani, kun seisoin siellä alla.
"Sori. Sattuko?"
"Eiku pelästyin vaan. Tai oikeastaan mä lähinnä hämmästyin."

Olen 53 % mies. Miksi tämä ei tule yllätyksenä? Äh... Ensi viikolla pyydän jotain opettamaan minulle trukin ajamisen jalon taidon ja rupean 75 %:ksi mieheksi.

Ja paitsi että olen mies, olen Aku LouhiMIES, joka siis on varmastikin Suomen keskiverroin julkimo, kun on vastakkain ovat turha julkkis ja aito julkkis sekä kuivakko ja räiskyvä.

Ensimmäinen päivä: Tuntuu niin pahalta, että heikottaa. Möykky vain kasvaa, eikä sitä saa purettua pois. Onneksi työpäivä ei kestä ikuisesti. En hymyile vahingossakaan.

Toinen päivä: Se pyörii mielessä. Ohjaan kaikki keskustelut häneen. Kylvän huonoa mustaa huumoria kaikkialle. Ihmiset ahdistuvat. "Ei, ei... Ei minua tarvitse lohduttaa. Kai siihen joku syy oli, juu. Kurjaa silti."

Kolmas päivä: Kaikki tietävät. Hyvä niin. Ketään ei tunnu kiinnostavan. Miksei kukaan tuntenut häntä? Miksi ketään ei kiinnosta, mitä hän teki, ajatteli ja sanoi?

Neljäs päivä: Edelleen mielessä. Yritän itkeä, mutten oikein osaa. Se harmittaa. En puhu hänestä, vaikka kokoamme lautapelissä aivonpalasia yhteen ja puhumme sen yhteydessä kirurgiasta. En syytä ketään hienotunteisuuden puutteesta, koska taisin itse aloittaa. Kysykää nyt joku, niin että voin taas vakuuttaa ääneen, ettei minulla ole hätää.

Viides päivä: Poistan tekstiviesteistä kaikki muut, paitsi ne neljä jotka ovat häneltä. Miksi niitä on niin vähän, vaikka pidimme toisistamme niin paljon? Kultaako aika muistot? Oliko hän oikeasti niin mukava? Pysähdyn illalla perkaamaan mustikoita. En ole enää vauhko. Ajatukset laskeutuvat aivokuoren pohjalle kuin muovilumi lasipallossa.

Olen vihdoinkin surullinen.