IRC-Galleria

Seisoin tänään Säästömarketin pihassa kännykkä kourassa ja yritin soittaa äidille. Ei vastannut. Tiedän, että velipoika kyllä lähtisi hakemaan, mutta hän joutuisi tekemään isomman lenkin. Sitä paitsi riiatkoon nyt kun kerran vielä voi.

Lähdin kävelemään. Työmatkani on noin neljä kilometriä, mikä on täysin riittävästi erittäin tärkeiden havaintojen tekemiseen:

- Taivas on vihreä. Sillä on pakko olla jotain tekemistä ilmastonmuutoksen kanssa. Pitää taas lyhentää suihkuaikaa ja motkottaa yksityisautoilijoille.
- Tänä yönä on vähän niin kuin täysikuu. En ole ihan varma, se oli pilvessä.
- Ysin jälkeen on riittävän pimeää, että autot eivät havaitse jalankulkijaa, jolla ei ole heijastinta. Ainakaan kaikki eivät.
- Nyt on syksy. Ei tarkene enää t-paidalla ja kollegetakilla.

Olipas opettavainen päivä.

Vedin tänään tuulilasinpesunestettä henkeen. Sellainen vaatii aika hiivatin hyvää ajoitusta. Antakaahan kun kerron.

Tiellä ajaa auto, joka päättää juuri pestä tuulilasiaan. Sillä samaisella hetkellä minä katson takaviistoon, enkä näe nestepilveä, jonka se jättää jälkeensä. Seuraavalla hetkellä lähden ylittämään tietä samalta kohtaa, jossa auto oli ja samalla hetkellä avonainen suuni (nenäni on yhä hieman tukossa, joten hengitän suu auki) vetää keuhkoputkeen kolme litraa lauantaista alkuiltailmaa, mikä kihisee pieniä lasol-pisaroita.

Minä vien imppaamisen uudelle tasolle. Yäk!

Miten osaa olla näin pöhkö olo? Asiat tippuvat käsistä. Yksinkertaisetkin selitykset tuntuvat mahdottomilta ymmärtää. Jutut ovat laaduttomia, mutta niitä on sitäkin enemmän. Itsestään on vaikeaa saada mitään irti. Hommat jää tekemättä, tai ne tulee tehdyksi vain puolitiehen, koska sen jälkeen unohtaa mitä oli tekemässä. Naurattaa koko ajan.

Näin meni minun päiväni. Miten sinun päiväsi meni?

Nukuin viime yön hyvin, söin tänään herkullista makaronilaatikkoa ja jaksoin fillaroida töihin. Mikä tämä tällainen flunssa muka on? Missä on kahden viikon vetämättömyys? Missä sohvannurkka, viltti ja teemuki? Missä tahmeat lakanat ja niljainen olo kolmen päivän suihkuttomuuden jälkeen?

En käsitä.

(Kirjoittaja koputtaa vimmatusti pikkuveljensä tietokonepöydän lastulevypintaa.)

Menin eilen nukkumaan täysin tietoisena siitä, että tästä yöstä ei tule mitään. Nieleminen sattui, pikkuhiljaa alkoi sattua hengittäminenkin, sitten ihan vaan paikoillaan oleminen. Amputoikaa mun kurkku! Kolmen aikaan huuhtelin buranan alas tulikuumalla vedellä. Eiköhän tokene!

Ei toennut.

Tänään olen vakavana seurannut, miten jossain pääni uumenissa on alettu tehtailla räkää. Paine kertyy nuppiin hitaasti mutta varmasti.

Tästä menen suoraan keittiöön juomaan konjakkia. Se on näitä flunssan mukavia puolia, että saa kitata kirkkaita lääkinnällisissä tarkoituksessa.

Ukkoni aikoo ostaa perheeseen toisen tietokoneen. Se tulee tarpeeseen sitten kun molemmat hakkaavat koulujuttuja 24/7. Tai siis toinen meistä hakkaa ja toisen pitää päästä päivittämään galtsupäiväkirjaa.

Kaivoin tänään aamulehdestä Veikon koneen mainoksen ihan vain tarkistaakseni missä lähin toimipiste sijaitsee. Siinä selaillessani mainitsin veljelleni, että pitäis varmaan hommata se sellanen langaton netti -juttu, kun tulee toinen kone taloon. "Ai reititin?", "Just se. Reititin."

On oikeasti aika noloa mennä ostamaan asioita, joiden nimiä ei tiedä. Nyt on trendikästä olla pihalla digiboksien kanssa, mutta jokainen ainakin tietää mitä hakee. Yksi digiboksi kiitos. Ja jos tulee hätä, auttavia puhelimia on miljoona ja Ylen kamppanjoita joka sormelle. Mutta kuka lohduttaisi Nyytiä, kun kyse on langattomista interneteistä? Minä en niistä mitään ymmärrä, eikä kyllä ymmärrä miehenikään. Langaton internet (eli onko se nyt siis niinku WLAN?) on sen sortin hienostelua, että normaalin kuolevaisen saa rauhassa jättää yksin lyhennemereen. Jos sellainen kerran on saatava, on siis oltava niin valveutunut ihminen, että jaksaa ottaa itsekin selvää.

Huoh...

Saa nähdä mitä tästäkin tulee.

Seisoin eilen hyvinhoidetulla nurmikolla ja katselin, kun ystäväni tuhkauurna laskettiin varovasti maan sisään. Yleisöä ei ollut paljon, mutta ainakin joka ikinen sielu sillä paikalla sillä hetkellä kuului siihen. Anteeksi, että sanon näin, mutta se oli mahtava hetki.

See you when we get there.

Hihhei! Tänään loppuu tämäkin huvi. Lähden töihin parin tunnin päästä ja sille tielle jään. Tulee ikävä joutilaisuutta, oman elämän herruutta, nopeaa leivänpaahdinta, langatonta nettiä, aamulenkkiä asfalttitiellä, viskigrogeja, pököttiä, työmatkaa, Kaarlea ja rauhallisia aamuja.

Robia ei tule ikävä. Se saa syyttää siitä itseään, koska on tikannut minut niin täyteen pieniä reikiä.

Ja mitä sielun löytämiseen tuli, se on yhä hukassa. Jotkin asiat selvisivät ehkä hieman (niin kuin se, mistä isän mehiläiset löytävät mettä). Joko aikaa ei ollut riittävästi, tekniikka oli väärä tai sitten yksinkertaisesti en hakenut tarpeeksi. Kiivanan Kaarle! Sen vika.

Teen teille vielä tunnustuksen. Minun piti olla kiltti ja ahkera tyttö ja ajaa nurmikot ennen kuin lähden. Olin jo hyvässä alussa. Löysin leikkurin ja rullasin sen keskelle pihaa. Vasta silloin tajusin, etten ole IKINÄ laittanut tällaista käyntiin. Olen seissyt tuhansia kertoja vieressä, raaviskellen muniani ja räkien maahan ("Olisko tulppa märkä tai jotain? Annas ku mä nyppäsen"), mutta siihen se jää. Joku muu on aina tehnyt työn. Tiedän, että siitä narusta pitää vetää, mutta pitääkö tehdä jotain ennen? Laittaa veto päälle tai pois päältä? Onko tässä ryyppy? Onko siellä edes bensaa?

Kärräsin rakkineen takaisin verstaaseen. Ajattelin, että ne ovat herkkiä rikkumaan ilman meikäläisen puoskarointiakin.

Anteeksi isä, minä yritin.

Joskus kauan sitten halusin ihan hirvittävästi lemmikiksi oravan tai apinan tai jonkin muun notkean veijarin, joka osaisi kiivetä olkapäälle. Siitä ei ole kauaa aikaa, kun tajusin mitä sellaiset otukset käyttävät kiipeämiseen. Ne eivät tule ylös imukupeilla tai tahdonvoimalla.

Juttu valkeni minulle lopullisesti tänään aamlla kun piirtelin itselleni silmiä vessassa. Tunsin pienet terävät kynnet pohkeessani, sitten reidessäni, sitten selässäni ja sitten näinkin peilissä olkapääni takaa suuret, vihreät silmät.

Kukkuu!

Sellaisissa tilanteissa ei voi muuta kuin miettiä, että kumpikohan tässä on tärkeämpää: viiltävä kipu vai se, että minulla vihdoinkin on pieni, suloinen eläin olkapäällä.

Olen jo useampaan otteeseen yrittänyt kuvailla teille, millaista on istua muovituolilla keskellä apilapeltoa ja katsella auringonlaskua. Siitä ei ole tullut yhtään mitään. Minun pitäisi ottaa joku helkatin runoilija joskus mukaan, niin hän voisi sitten välittää kokemuksen teille.

Noniin. Tänään aloitin auringonlaskubongaukseni samaan tapaa kuin aina ennenkin, paitsi että ulkona satoi vettä. Vettä = pilviä = enemmän värejä. Ajattelin, että jos meinaan ihan aikuisten oikeasti raahata teatraalisen habitukseni kaatosateeseen yhden auringonlaskun takia, niin Kaarle ei riitä. Tarvitaan orkesteri. Iso orkesteri. Ja kuoro.

Soittimellani ainoa levy, jossa on jotain sinne päinkään oli Kaunottaren ja Hirviön soundtrack. Päätin antaa sille mahdollisuuden.

Istuin siis lämpöisessä tihkusateessa keskellä peltoa, hyttyset imivät kosteita olkapäitäni, taivas muuttui hitaasti vaaleankeltaisesta tumman oranssiksi ja ranskalainen kynttilänjalka luetteli korvaani erilaisia ruokalajeja. Ei huono tapa viettää iltaa, no sir!