IRC-Galleria

Juuri purnasin siitä tänään-sanan käytöstä. Mitenkäs sanan "eilen" kanssa sitten on? Olisiko sen käyttäminen pienempi paha? Kun en ihan oikeasti eilen ehtinyt raportoida töiden jälkeen, niin saanko tehdä sen tänään ja sanoa eilen?

Hitto, antaa mennä vaan.

Eilen sain asiakkaalta onnen enkelin. Siinä oikein luki "Onnen Enkeli Pauliinalle". Miten voikin tulla näin hyvä mieli, kun saa puolitutulta pienen, puisen esineen? Sain samalta asiakkaalta myös 1963 vuoden markan ajatuksistani, vaikkeivat ne niin kummoisia olleetkaan.

Niin että kiitos Sinulle!

(Ja edelleen elän siinä illuusiossa, että jokainen sielu jaksaa tahkota näitä meikän merkintöjä läpi.)

Ihmisellä on kaiketi päässä vikaa silloin, kun se valitsee menomatkalla ison tien siltä varalta, että saattaa olla liukasta, mutta tulee pikkuisia mutkateitä kotiin, kun on ihan varma siitä, että näkyvyys on sumun vuoksi kymmenen metriä.

Käväisin siis Laviassa.

Sain ensimmäistä kertaa elämässäni käteen sorkkaraudan. Se oli hieno tunne. Siihen kylkeen tuli vielä käsky: kaiva tosta seinähirret näkyviin. Ai jehna, se oli upeeta! Saa hajottaa oikein luvan kanssa. Sitä oikein näkee sen oman kätensä jäljen, kun se kasaantuu lattialle reilunkokoisina vanerinkappaleina ja pölyää pitkin keittiötä.

Ja siinä kaikki tältä päivältä noin niin kuin suurin piirtein.

Poistin muuten tekstistä kaikki tänään-sanat. "Tänään" pitäisi julistaa pannaan päiväkirjoissa. Eiköhän jokainen tajua, että nämä jutut ovat tapahtuneet tänään. Daaa!

Melkein sain sydänhalvauksen.

Pojat ovat nyt siinä iässä, että niiden kanssa hytistään ulkona ja katsotaan kun ne juoksevat pitkin kentturaa pienet lurppakorvat läpättäen. Sitä tein minäkin tänä aamuna. Meillä on talon nurkalla luonnonkivistä kasattu kivetys ja sen keskellä sellainen maahan upotettu, pystysuora putki, johon rännistä tuleva sadevesi menee. En ollut kiinnittänyt siihen minkäänlaista huomiota, ennen kuin tänään näin Ferguksen nuuhkivan sitä. "Jahas, onkohan se syvä... Tuus Fergus pois sieltä, mennään sis..."

Tähän asti ehdin pikkukoiralle puhella, kun se yhtäkkiä hävisi näkyvistä. Kuului hätäinen "iu", erittäin huolestuttava "muks" ja meikäläisen "ää". Siru ehti putken päähän ennen minua ja näytti niin hätääntyneeltä kuin koira vaan voi näyttää. Ehdin ajatella, että älä sinä siinä mulkoile, et sinäkään sitä vahtinut sen paremmin! Rynnin putkelle äidin ruusupenkin läpi, enkä nähnyt sen pohjaa ennen kuin oli ihan putken vieressä. Pentu oli tippunut metrin verran. Pieni, valkoinen möykky vikisi kaukana maan sisässä. Hetken jo mietin, että millä minä tuon tuolta vinssaan, jos en yllä siihen? Jos se olisi kissa, sille voisi antaa laudanpätkän, johon se tarttuisi kysillään ja sitten sen voisi vetää sieltä pois. Tuo on koira! Ei se osaa mihinkään tarttua!

Polvistuin maahan ja työnsin käteni olkapäätä myöten putkeen. Helpotus oli melkoinen, kun tunsin lämpimän karvan sormissani. Keräsin sopivan määrän niskanahkaa kouraani ja nostin parikiloisen karvamöykyn takaisin maanpinnalle. Se pinkaisi saman tien eteenpäin ja pomppi veljensä niskaan. Olisi se nyt voinut edes pelästyä!

Sitä minikokoista koiratappelua väistellen minä sitten peitin sen rännin. Enkä millään vähemmällä kuin auton renkaalla.

Vein koiran ulos. (Uuuu! Ihmeellistä! Kummallista! Erittäin raportoinnin arvoista!)

Tarkoitus oli tehdä klassinen ulostamishappihyppely naapurin takapihalle ja takaisin, mutta toisin kävi. Koira poukkoili hihnassaan niin että ylimääräinen energia sinkoili pitkin maantietä. Eihän sellaisen kanssa voi löntystellä sinne ja takaisin, eihän? Lähdimme siis juoksemaan.

Minä. Juoksemaan.

No ei sitä montaa metriä kestänyt, mutta muutama kuitenkin. Jossain kohtaa pilkkopimeää maantietä (ei, ne tähdet eivät oikeasti valaise kovin hyvin) keksin, että sillä pikkuisella on varmasti raskauskiloja. Tai ainakin raskauskilo. Minulla ei ole vain oikeutta vaan suorastaan velvollisuus lenkittää sitä niin että suussa maistuu veri ja hiki puskee toppatakin läpi.

Kun sitten muutaman sadan metrin päässä koira ja hengästynyt minä putkahdimme ulos metsästä katuvaloihin, aloin tarkastella Sirun oletettuja läskimakkaroita. Vieressäni jolkotti kiiltäväturkkinen, elämänsä kunnossa oleva nuori koira. Sen kullanvaalean karvan alla värähtelivät jäntevät lihakset. Valpas kuono nuuhki maata, eikä väsymisestä näkynyt merkkiäkään. Ravi oli tasaista, mutta jokin sen koko olemuksessa vaikutti turhautuneelta. Emmekö me oikeasti pääse yhtään nopeampaa?

Ja näin päästään taas vanhaan kunnon muna vai kana -kysymykseen: kumpi lenkittää kumpaa? Ehkä se oli Siru, joka tänään katseli meikäläisen suklaan mussutusta sohvalla ja päätti, että jonkun on kiskottava tuo piruparka ulos.

Eilen oli paha päivä taloudellisesti. En tiedä mikä pihiin ihmiseen meni... Ostin:

- kaksi bussilippua

- (pienen) kebabin ja (pienen) limun

- yhden kirjan

- vaaaltavan konvehtirasian

- veikkauksen joulukalenterin

Olen monta kymppiä köyhempi! Pari tällaista päivää, enkä syö enää tässä kuussa!! Sitten vielä vakavasti harkitsin Absoluuttisen Nollapisteen keikalle lähtemistä. Luojan kiitos tulin järkiini. Miettikääs nyt:

- bussilippu Tampereelle 8,70

- pääsylippu 9,-

- pari siideriä tms. 10,-

- ruokaa 5,-

- yökyläilykahvipaketti tms. 3,-

- bussilippu Mouhijärvelle 6,10

yht. 41,80

Hyi hemmetti!!! Onko hauskanpito oikeasti näin kiivanan kallista? Ilmankos olen elämäntapatylsimys.

Tänään harjoiteltiin ulos pissaamista. Se tapahtuu niin, että herätetään pennut armeijatyyliin erittäin brutaalisti ja nopeasti. Kun ne lähtevät löntystelemään kohti sanomalehtiä, napataan poijjaat kainaloon ja roudataan pihalle. Sitten katsotaan kun ne pissivät soralle. Ah, autuutta!

Kakkiminen on sikäli kinkkisempi toimenpide, että pentuun on ensin laitettava ruokaa, mutta kun se on tehty, ylimääräiset poistuvat automaattisesti. Eli revitään koira ruokakipolta ja raijataan se pihalle. Toinen onnistui vääntämään tortun, toinen ei. Sitä ahdisti liikaa, koska oli kylmää ja märkää ja kaikki katselivat.

Illalla leikataan kynnet.

"Inhimillinen erehdys" ja "laiton liitin" aiheuttivat sen, että yksi pirkanmaalainen pikkukaupunki sairastui kollektiiviseen ripuliin. Jyväskylässä koko homma oli helppo ohittaa olankohautuksella. Pääsevät kantovesille ja porakaivolliset avaavat shamppanjapullon. Mouhijärvelle laskeuduttuani jutun vakavuus alkoi valjeta. Niin, toiset ne eivät pääse töihin sen kaiken kakkaamisen lomassa. Surku heitä... Itse avaan shamppanjapullon, kun saan lisää tunteja. Lauantaina uskaltauduin oikein Nokialle asti kaverin tupareihin. Vedettömyyden hankaluudet valkenivat. Jos haluat juoda vettä, ota sitä jääkaapista pullosta. Tämä nyt on helppo muistaa. Jos käyt vessassa, pese kädet sillä vedellä, mikä on lavuaarin vieressä pullossa tai jätät kädet pesemättä. Hei kamaan! Miten jätetään kädet pesemättä, kun sitä on tehnyt viimeiset 20 vuotta? Se hana on siinä, se toimii. Vesi NÄYTTÄÄ ihan kelvolta. Pesinköhän vahingossa kädet? En muista.

Nyt sitä vettä saa kuulemma jo juoda, jos sen keittää ensin. Kaveri sanoi, ettei hän aio juoda vettä edes keitettynä, jos se on ruskeaa ja vaahtoaa.

Fiksuja kavereita, täytyy myöntää.

Sama kaveri oli myös hoksannut sen, että nyt hän voi rauhassa lisätä oluenkulutustaan.

Joulun alla eletään epäterveellisesti. Minä edes yritä sanoa sitä omana keksintönäni, koska kyseessä on jumalan tosi.

Miksi piparitaikinaa pitää syödä?

Miksi kaikki kulhot pitää nuolla?

Miksi pitää syödä pipareita, vaikka on juuri syönyt taikinaa?

Pitäisikö kasvattaa itsehillintä? (Huom. tämä EI ole partitiivissa)

"Hei keitä noi on! Noi rivit menee ihan miten sattuu!", nauroin minä. Pikkuveli katsoi tarkemmin ja sanoi, että siinä on sotilaskotitädit.

"Vähänkö toi näyttää kärsivältä toi ukkeli". Kahden sekunnin päästä sitä miestä osui märkä lippu kasvoihin. Taas ja taas ja taas ja taas.

Torvisoiton katkaisee hävittäjän jyrinä. "Ja ohilennon suorittavat Satakunnan lennoston F-18-hornetit..." Kameramiehet unohtivat arpoa sen, kuka tämän kuvaa. No, ääni kuuluu ainakin. Hurraa!

"Ja siinä tulee neljäkymmentä hevosta. Hevoset ovat harvinainen näky paraateissa nykypäivänä...", sanoi kuuluttaja. Televisiossa jalo suomenhevonen onnistuu törmäämään vierellään kulkevan hevosen pyllyyn ja suistaa sen sivuttaisluisuun. Rivit ovat vielä enemmän sekaisin kuin niillä vihreillä toppatakkitäideillä.

Oi jospa oisin saanut olla mukana.

Onni on pussi jauhelihaa, joka sulaessaan muuttuu neljäksi ulkofileepihviksi.

Kiitos Eeron mummu!