IRC-Galleria

(Tekken 4)

Maanista räpyttämistä seuraava trailer-ääni, joka sanoo "kei ou".

Ärsyttää niin hemmetisti, uskotteko?

Ensinnäkin: hups. Vähän on jäänyt kirjoittamiset vähiin. Syynä tähän ovat työkiireet ja kotikiireet ja erittelemättömät kiireet. Mistä nekin on muka tulleet? Yöunistakin on pitänyt nipistää, vaikka mitään en ole tehnyt! Mitä tapahtui välipäiville? Mitä tapahtui välipäivinä? Olen jossain höpsössä madonreiässä. Aika ajaa ohitseni.

Tiedoksi niille, jotka eivät ole huomanneet, että vuosi vaihtui viime yönä. 2007:lle jätettiin kaihoisat hyvästit, vaikka rehellisyyden nimissä voin todeta, että ei hei tuu ikävä. Nyt alkaa se vuosi, että ysikytluvulla syntyneille pitää alkaa myydä kaljaa. Pelottavaa. Mitäköhän muuta kamalaa tänä vuonna tapahtuu? Kaveri ennusteli huvikseen viime yönä tulevaisuutta ja sanoi, että minä todennäköisesti angstaan kouluni kanssa ja raahaan pyllyäni Jyväskylä-Säästömarket-väliä koko helkkarin vuoden. Tell me something i don't know! Odotin, että sieltä olisi tullut jotain piristävää, tyyliin "sinusta tulee maailman paras kassatäti ja syksyllä olet saavuttanut kaupan alalla niin paljon, että motivoidut koulusta ja teet vuodessa opetusharjoittelut ja viitosen gradun". Ei tullut. Menin ulos polttamaan roskia ja hengittämään rakettipakettimuovisavuja.

"Jos kestät tämän vuoden niin on seuraava, jos kestät sen niin kestät sitten varmaan vielä yhden"

En tehnyt uudenvuodenlupauksia. Onko se yhdyssana? Pitäisikö tehdä sellainen lupaus, että lukisi sen verran jotain kielioppiteosta, että osaisi perusjutut mitenkuten? Joka tapauksessa elämä on riittävän hankalaa ilman lupailujakin. Ja mikä se sellainen lupaus sitten olisi, mikä meikäläisen pitäisi tehdä? Laihtua ei tarvitse, lenkkeilyä ei tarvitse lisätä eikä ryyppäämistä vähentää. Se, mitä minun pitäisi luvata itselleni on se, että laitan elämäni sillä lailla järjestykseen, että olen siihen tyytyväinen. Tekisin sen vaikka maaliskuun neljäs päivä joskus iltapäivällä. Lopetan angstikriiseilun ja lopsahdan paikalleni tässä universumissa.

Lupaisinko tuollaisen? Hah! Eikös ne helmikuuhun mennessä unohdu kuitenkin?

Minun siskoni oli syntyessään silmäpari, jonka ympärille kasvoi tyttö. Päättelin tämän viime yönä, kun katselimme enoni koostamaa dvd:tä isoisän vanhoista juhlista. Mitä kauemmas taaksepäin mentiin, sitä suuremmat silmät Anniinalla oli.

Dvd:llä oli myös erittäin huolestuttava pätkä Pauliinasta noin viisi vee. Muu suku veisaa virttä Vikingin konferenssihytissä ja minä tuijotan lasittunein silmin ikkunasta merelle. Sielu oli kaiketi hukassa jo silloin.

Ja sitten keksin, miksi pidän niin hirveästi virrestä Maa on niin kaunis. Ensinnäkin osaan sen ulkoa takaperin ja etuperin ja kaksiäänisesti ja viittoen ja klingoniksi. Toisekseen siinä sanotaan neljä kertaa 'sielu'. NELjÄ! Koko rallissa on vain kolme säkeistöä! "Sieelusta sieeluuhun kaaaikuuu sooooooi..." Muuten ne lyriikat ovat kyllä perinjuurin masentavat. Ihana on toiviotie, miespolvet vaipuvat unholaan ja taivasta kohti matka vie. Olen hoilannut tuonkin satoja kertoja uhraamatta minkäänlaista ajatusta kappaleen sanomalle. Ehkä olisi ollut parempi, että olisin jatkanut samalla linjalla.

"Lähisukukielten perusteella voidaan päätellä, että saasta-sanalla on 'lian, törkyisyyden, epäpuhtauden' ohella ollut myös konkreettisempia merkityksiä: 'lieju, muta, kura'. Tätä taustaa vastaan Saastamala-nimen asiasisällöksi hahmottuisi 'lieju- tai mutaranta', mikä olisi hyvinkin voinut luonnehtia nimen mahdollisena alkuperänä ollutta nykyisen Rautaveden länsirantaa. Saasta-sanan merkityksen kehittyminen kielessä abstraktisempaan ja samalla negatiivisempaan suuntaan tekee hyvin ymmärrettäväksi sen, että Saastamalan rinnalle on omaksuttu alkuosaltaan hämärämpi ja leimaamattomampi Sastamala ja että nimi aikaa myöten on joutunut kokonaan väistymään paremmiksi katsottujen Karkun ja Tyrvään tieltä."

Kotimaisten kieltentutkimuskeskuksen julkaisuja 146, s. 404

Oletteko koskaan miettineet, että tonttujen työ on lasten tirkistely? Ja minkälaisessa perheessä syntyisi nauru siitä, jos isä saisi kuulla äidin suudelleen vierasta miestä keittiössä?

Hyi hyi...

Mutta oikein hilpeää Joulua ja antoisaa uutta vuotta ihan jokaikiselle!

Koko ajan puhutaan kriittisestä suhtaumisesta kaikkeen. Älä usko kaikkea mitä näet/luet/kuulet. Ihminen opetetaan olemaan eri mieltä. Jos on samaa mieltä, on jotenkin hölmö.

En osaa sanoa mitään esimerkkiä. Kunhan totesin.

Lauloimme äidin kanssa pennuille Tonttujen jouluyötä ja ne innostuivat siitä kovasti. Tosin ne innostuvat myös kaurajauhelihapuurosta, likaisista sukista ja pikkukivistä.

Töissä Joulu on ihan konkreettisesti käsin kosketeltavissa. Ei tarvitse olla mikään Einstein-Mozart, että kuulee kassakoneiden laulavan hoosiannaa. Laatikoita menee hyllymetreittäin, kinkkua sikaloittain, suklaata kuutioittain... Ja minä hoilaan mielessäni, että tip tap tip tap sataviiskytkahdeksanjakolmekymmentä kiitos tipe tipe tip tap.

Kyllä olisi komiaa olla omistavassa portaassa tähän aikaan vuodesta!

Ja sitten töihin ilmestyi ihminen, jota ei koskaan enää pitänyt nähdä. Johan minä olen sille kahdet itkuiset jäähyväiset jättänyt! Pysyisi nyt poissa!

No okei, en itkenyt. Ei saa luulla liikoja.

Luin jostain, että blogi on nettiin päivitettävä tekstikokoelma, jossa henkilö raportoi elämästään, jota ei ole.

Auts.

Heräsin aamulla aikaisin, kävimme äidin kanssa hakemassa veljen Espoosta ja ostimme paluumatkalla kinkun. Sitten koristelin majakan ja kohta menen nukkumaan.

Ei kun hei ihan tosissaan ajattelin puolustautua! (Tuntuupas jotenkin typerältä hyökätä ensin itseään vastaan ja sitten napauttaa takaisin ihan vain siksi, että saataisiin vähän kontrastia ja jännitettä elämään.) Neljä sanaa: minä en pidä blogia. Minulla on galleriapäiväkirja. En suostu käyttämään sanaa blogi (ammatinvalintani kylkiäisenä tulevalla konservatiivisella suhtautumisella uudissanoihin saattaa olla myös vaikutusta asiaan). Blogeja on poliitikoilla, musiikkikriitikoilla, Marika Fingerroosilla ynnä muilla sellaisille, joilla on oikeasti sanottavaa oikeista asioista. Blogit ovat in, joten niihin ladataan paljon odotuksia. Siksi ne saa myös ampua alas. Meillä tavallisilla ihmisillä on päiväkirjoja, jotka joskus nyt vain sattuvat olemaan maailmanlaajuisissa tietoverkoissa kaikkien saatavilla. Tämä on siis päiväkirja, ei blogi, päiväkirja.

Hetkonen...

Galleriapäiväkirja on nettiin päivitettävä tekstikokoelma, jossa henkilö raportoi elämästään, jota ei ole.

Hitto. Pitää hioa ajatusketjuja. Tai ainakin pitäisi varmistaa, että ne johtava jonnekin, ennen kuin menee kirjoittamaan ne tänne p ä i v ä k i r j a a n.

Oikeasti ei prosessin aikana soinut päässä Paha arkkitehti vaan Pienet raakeentaajat me, tiilen tiileen liitämme, temppeliksi jota maailma ei näääää... (Vai miten ne sanat menevät? Siitä on toista vuosikymmentä kun olen tuotakin viimeksi joikhannut.)

Noniin, alussa oli siis kattilallinen taikinaa. En ottanut siitä kuvaa. Taikinan jälkeen tuli kasa kappaleita. Yläkerran ikkunoita kovertaessa tuli mieleen, että ehkä pitäisi sittenkin pitäytyä normaaleissa taloissa. Olisi kaksi pitkää seinää, kaksi päätyä, kaksi palaa kattoa ja jos viitseliääksi heittäytyy, niin ehkä neljän palan savupiippu. Mutta eeeei. Minun on tehtävä kahdeksan pitkää seinää, kahdeksan pikkuista seinää, kahdeksan palaa kattoa ja välilevy (tai jotain sinnepäin). Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee joulun alla?

En polttanut mitään. Kaikki tuntui sujuvan aivan liian hyvin.

Joskus muutama vuosi sitten aloitin erikoisuudentavoitteluni tekemällä pyramidin ja jatkoin siitä puolijoukkuetelttaan. Tekniikan siis piti olla halussa. Piirsin tontille tomusokeria kaavan päälle tupsuttamalla pohjan ja aloin liimailla palasia siihen. Niiden periaatteessa pitäisi näin mennä oikeaan kulmaan - ja niinhän ne menivätkin, ei siinä mitään - mutta pieleen mentiin siinä, että joku oli unohtanut laskea saumanvaran. Kahdeksankulmaisesta majakastani tuli seitsemännurkkainen. Onkos seitsemän muuten joku saatanallinen luku? Pitäisikö koko paska lyödä murusiksi, ennen kuin Jeesus-lapsi jää syntymättä, suuri esirippu halkeaa ja taivaalta sataa heinäsirkkoja?

Noniin, kukaan ei olisi luultavasti hoksannut laskea tekeleen nurkkia, ellen olisi tätä tähän kirjoittanut (oletuksena se, että heinäsirkkakuuroja ei tule). Piru periköön tämän epäterveen rehellisyyden!

Toisaalta joku fiksu sanoi joskus, että jos omaa tekelettään haukkuu valmiiksi, muille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin kehua sitä. Hah!

(Ja tämäkin oli pakko laittaa tähän.)

No mutta kuitenkin pointti on se, että sain majakkani pystyyn. Ei se nyt IHAN piirustuksilta näytä, ja vähän siitä tuli vetoisa. Ja ei, se ei ole suorassa, koska ei, minulla ei ollut vatupassia ja ei, ei sellaisesta olisi piparitalon pystyttämisessä mitään hyötyäkään. NI!

Joka vuosi pitää tehdä jotain pikkuisen enemmän ja pikkuisen hienompaa. Tai ainakin yrittää. Tänä vuonna piirustukset näyttävät tältä. Rakennumestari Marjamäki hymisi myöntyvästi. Huomenna alkaa pystytys. Pitäkää mulle peukkuja.