IRC-Galleria

Älkää kertoko kenellekään, mutta minä aion nyt käyttää Suomen suurinta nettiyhteisöä markkinointitarkoituksiin.

Standard Issue Death -yhteisössä joku jo huuteli haluavansa ostaa demon. Koska niitä lojuu huoneeni lattialla muutama sata, ajattelin, että pistetään nyt sitten kauppa pystyy!

Lupaa bändiltä, teostolta tai keltään muultakaan ei ole. Mutta niin kuin jo aikaisemmin olen todennut, anteeksi on helpompaa saada kuin lupa.

Jos siis haluat SIDin demon itsellesi, toimi seuraavasti:

1. Laita neljä euroa tilille 448012-51467 / Pauliina Hautala
2. Lähetä nimesi ja osoitteesi sähköpostiin paukkelo@hotmail.com tai kommaa se tänne
3. Odota sormet ristissä pari päivää ja kuuntele sillä välin Time&Dustia osoitteessa http://www.mikseri.net/artists/standardissuedeath.64743.php

Postituskuluja ei ole. Tai siis on, mutta Kekkonen kustantaa. Tilaa itsellesi ja kaverille kanssa!

Minulle ei liene suuri vaiva saada näihin demoihin muuten nimmareita, joten jos sellainen kiinnostaa, niin sanot vaan. (Juuso näkee tän ja syö mun pään, kun oon teettänyt niille lisähommia)

Tämän tytön käsitys itsestään triopsfarmarina meni tänä aamuna uusiksi.

Purkissa oli hiljaista. Muutama yksilö ui hitaasti ja päämäärättömästi kuolleiden sisarustensa ruumiiden yllä. Vesi oli tavallistakin samempaa, eivätkä vesieläinten äänettömät tuskanhuudot läpäisseet pinnalla kelluvaa rasvaista kerrosta.

Vika on tietenkin minun. Luulen, että syy hävityksen kauhistukseen on kalanruokapelleti, jonka annoin heille eilen päivälliseksi. Hyvää hyvyyttäni ajattelin tarjota triopseille hieman vaihtelua paketin mukana tulleisiin kikkareisiin, mutta ehkä nappula oli liian kova pala purtavaksi. Liian iso se ainakin oli, sen myönnän.

Vaihdoin veden tavalliseen tapaani, ja samalla kalastin ylös neljä hengetöntä äyriäistä vettä pilaamasta. Nyt keskityn jäljelle jääneisiin kolmeen yksilöön. Heitä on niin vähän, että taidan vihdoinkin pitää ristiäiset.

Sä olit perhonen jonka siivet
eivät kauas kantaneet
Sä väsyit kylpyhuoneeseen
Ja nyt kun öisin katson tähtiin
ja sun kasvos siellä nään
rakastun uudelleen

(Apulanta kuuluu tällaisissa tilanteissa asiaan, eikö?)

Laskeuduimme juuri äidin kanssa rippijuhlista.

Oli hauska reissu. Kauhajoki löytyi vähän liiankin helposti ja kirkko sen keskeltä, niin kuin odottaa sopi. Asettauduimme sitten penkkiin ja aloimme tähyillä ympäriltämme tuttuja. Äiti löysi melko nopeasti rippilapsen äidin parvelta ja vilkutti. Isänsä ja veljensä istui pari riviä edessämme.

Ei siis hätää tähän asti. Kaikki on hyvin.

Kun nuoret valkoisissa kaavuissaan alkoivat valua kirkkoon, heräsi ensimmäinen kysymys: miltä se tyttö näyttää? Katsos ongelma on siinä, ettei meidän perheemme ole törmännyt heidän perheeseensä suurin piirtein kymmeneen vuoteen. Viimeisin muistikuva tästä konfirmoitavasta ja siis melko vanha. Valitsimme niskan, joka kaikkein eniten muistutti rippilapsen äidin niskaa ja liikutuimme sitä siunattaessa.

Oikein meni. Pojot meille!

Toinen ongelma olikin sitten hieman nolompi. Rippilapsi on äidin kummityttö, joten hänen nimensä muistui mieleen helposti, mutta mitkäs hänen isoveljiensä nimet olivatkaan? Siinä se loppu aika sitten menikin aivonystyröitä hieroessa. Muistin suurinpiirtein, miltä vanhempi poika näytti ja jotenkin, mitä puuhailimme kymmenen vuotta sitten kun he viimeksi olivat meillä kylässä, mutta siihen se sitten jäikin. Äiti muisti nuoremman nimen, joskaan ei ollut siitä ihan varma.

Tällaisissa tilanteissa rehellisyys perii maan. Kun jumalanpalvelus loppui ja rippilapsen isä näki meidät, hän luonnollisesti tervehti. Vieressään seisovat pojat katsoivat ensin kysyvästi ja saatuaan esittelyn, hekin vilkuttivat iloisesti, vaikka tokko he minua sen enempää muistivat, kuin minäkään heitä. Yhytimme toisemme pihalla ja tulimme siihen tulokseen, ettei kukaan muista kenenkään nimeä, ja että se on ihan oikei. Ja sitten osoiteltiin hetki sormilla ja toisteltiin nimiä. "Ai niin! Mä muistelinkin, että se oli jotain ämmällä alkavaa!"

Kyllä suomalaisen elämä on vaikeaa, kun etiketti on hukassa.

Eräs ihkupihku kutsui kerran minun triopsejani lillukoiksi. Se oli osuvasti sanottu ja aion täten ottaa termin käyttöön. Älähtäköön, jos se ei sovi.

Laittelin tuossa elukka-kansioon pari uutta kuvaa, joten ajattelin samalla päivittää ökkökuulumiset.

Triopsini täyttävät kohta kolme viikkoa ja ovat virallisesti täysikasvuisia. Keskimitta niillä on noin kolme ja puoli senttimetriä, mutta toivottavasti ne vielä venyvät, ennen kuin kuolla kupsahtavat. Muutama päivä sitten huomasin, että isoimmille oli panssarin alle kehittynyt munaryppäitä, joten pesin hieman hiekoitushiekkaa astian pohjalle. Toivoin, että mönkiäiset ymmärtäisivät munia sinne. "Hiekanjyvät" ovat tosin melkein yhtä suuria kuin triopsit, joten niiden kaivautuminen oli surullista katsottavaa. Ne painoivat päänsä pohjaa vasten ja uivat alaspäin pääsemättä mihinkään. Pitää käydä hakemassa rannasta hienompaa hiekkaa, jahka muistan.

Viime viikolla pääsin myös seuraamaan nahanluontia, tai panssarinvaihtoa, mitä se nyt ikinä onkaan. Triops rupesi kouristelemaan ja muutaman rivakan pumppausliikkeen jälkeen siitä irtosi sen itsen kokoinen, vaalea kuori, joka leijui hitaasti kohti pintaa. Se oli runollista. Teen siitä haikun:

ruumis irtoaa
kun triops pumppaa sitä
kuin tyhjä sielu

Ja eiköhän se mennyt tältä päivältä jo tarpeeksi överiksi...

Tarkoitaako se, että näkee paljon unia sitä, että nukkuu huonosti? Jos Freud saisi minut sohvalleen, avaisi hän todennäköisesti skumppapullon.

En minä valita. Unien näkeminen tekee öistä mielenkiintoisia. Aamulla on mukavaa maata jonkin aikaa selällään ja siirtää öistä dataa pikkuaivojen syövereistä kiintolevylle (pitääpä kysyä joskus meidän kotipsykologilta viralliset termit tähän).

Sen lisäksi, että näillä unilla on viihdearvoa, niissä piilee yleisiä totuuksia. Moni niistä olisi ihan valmista ihkuboksikamaa, jos jaksaisin selittää asiayhteyden ja sensuroida. Alitajuntani on siis viisaampi kuin minä, tai ainakin se yrittää kovasti opettaa minulle asianlaitoja ynnä muuta. Esimerkkinä mainittakoon se, kun eräs vanhempi prostituoitu selvitti minulle urani alussa: "Tallaa kaikkien päälle, jotka ovat tielläsi. Ole häikäilemätön ja ota irti kaikki, mitä saat. Varasta vaikka! Nytkö sinä viet Clarinsin hoitosarjani? Hyvä! Noin sitä pitää!"

Minulla ei ole mitään sanottavaa, mutta halu kirjoittaa on kova. Tulisikohan minusta hyvä kolumnisti?

Buahhahaaa!

Maanantaina sataa illalla. Pummin työkaverilta kyydin kotiin, koska olen märkä ja viluinen.

Tiistaina on meikitön vapaapäivä. En jaksa mennä hakemaan pyörää työpaikalta.

Keskiviikkona on kaunis ilma ja minulla reipas olo. Kävelen töihin.

Puolessa välissä Porintietä alan taputtella taskujani. Avaimet ovat kotona.

Pummin työkaverilta taas kyydin kotiin. Pyörä on edelleen työpaikalla.

Ärsy.

Maalaistun ja lujaa.

En enää kehtaa käydä hakemassa postia aamulla, koska naapurin eläkeläisvaarit tekevät puutöitä aamusta iltaan reitin varrella. Parhaana päivänä kävelin/pyöräilin/ajoin heidän ohitseen kahdeksan kertaa ja jokaisella piti tervehtiä.

Tällainen sosiaalisuus on minulle aivan liikaa. Juttelen vieraille vain säästiksen univormussa, kiitoksia vain.

Veli: Näkyyks toi nopeusmittari sinne taakse?
Minä: Ei.
Veli: Hyvä.

Niin se vaan käy taas, että luonto hoitaa itsensä tasapainoon.

Munia oli siis alun kolmattakymmenettä. Seuraavana päivänä niistä oli kuoriutunut tusinan verran pikkuisia triopseja. Sitä seuraavana päivänä triopseja oli seitsemän ja kaikki kuoriutumattomat munat oli syöty. Tänä aamuna, kun hienonsin lemmikeilleni ruokapellettejä kahden lusikan välissä, pääsin todistamaan kuinka ne mönkiäiset häviävät sieltä purkista. Eikö ruoka tullut tarpeeksi nopeasti vai alkoiko siskon pullea keskiruumis ja pehmeät uintisukaset olla liian meheviä vastustettaviksi? Mene ja tiedä. Velipoika se kuitenkin nappasi sisaren suuhunsa ja muhensi kupuunsa.

Röyh.

On lottovoitto syntyä ihmiseksi.