IRC-Galleria

Leipää voi paahtaa ilman leivinpaahdintakin. Hellan levy vain kuumaksi, ritilä päälle ja leipä siihen. Täydestä menee!

En ole tänään keksinyt mitään syvällistä, mutta tulipahan syötyä paljon ja hyvin. Oli oikein ihmisiä kylässä.

luotanko tuohon tulkkiin
mitä hän sanoi minun sanoneen
kuka hänelle maksaa enemmän kuin minä
eli miten tässä vielä käy

kuka tuo oli
mistä tämä kohtelu
sellisti lopettaa ja lautaseni viedään
katseet kääntyy
nauru katkeaa
merkistä

Muotoni valonheitin pelkistää

- Absoluuttinen nollapiste: Miten tässä vielä käy?

TEHTÄVÄNANTO: paljastan viisi omituista tapaani/piirrettäni. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä (paljastamaan viisi outoa tapaansa omaan päiväkirjaansa). Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.


1. Nuuhkin niitä ilmavirtauksia, mitä ihmiset tekee kun ne kävelee ohi. Yleensä ihmisestä näkee päällepäin miltä se haisee, mutta on hyvä varmistaa.

2. Mun kyynärpäät taipuu yli hyvinkin parikymmentä astetta. Se näyttää ällöltä, tiedetään, mutta yrittäkää itse nojata sillee, että pidätte kättä koukussa. Samalta tuntuu, jos mä yritän nojata niin että käsi on suorassa.

3. Luen lehdestä kaikkein tarkimmin mainokset. Ulkomaanosastot hyppään yli suosiolla.

4. Mulla on todella huono kasvomuisti. Varautukaa esittelemään mulle ystävänne moneen kartaan. Tositarina: kävelin kerran setäni ohi kun en tunnistanut häntä. NI!

5. Mulla on ujo suoli. Pystyn olemaan todistetusti neljä päivää kakkimatta, jos ainoa mahdollisuus siihen on esimerkiksi koppikäymälä.

Mun ei pitänyt haastaa ketään, koska tämä on niin vanha juttu. Siten keksin, että Matti on haastettava, niin samallahan sitä nakittaa sitten muitakin. Hah!

Maurizio85
Idefixian
Sikka
Tikkarihirmu^^
Jagmo

Antakaas tulla. Odotan kieli pitkällä! :D

Eero lähti tänään Hämeeseen ja minä jäin yksin kotiin. Ei ole hyvä vain nököttää sisällä (ja esimerkiksi lukea tenttiin), joten lähdin sumuiseen tihkusateeseen katselemaan Laajavuorta. Hetken mielijohteesta nappasin keittiöstä muovikassin taskuun.

Ja tiedättekö mitä? Minä eksyin metsään! Laajavuoressa!

Poikkesin polulta, koska polut ovat nössöille. Sitä paitsi jos ihminen aikoo löytää sieniä, sen on pakko hieman seikkailla. Sienet pitävät seikkailijoista. Ajattelin, että jos menen koko ajan ylöspäin, minun pitäisi loppujen lopuksi päätyä mäkihyppytorneille. En siis jaksanut pahemmin katsella maamerkkejä, kapusin vain. Sienten etsintä edellyttää vielä niin perusteellista siksakkia, että hyvä kun itse pysyin itseni näkyvissä.

Sitten yhtäkkiä yllättäin ylämäki loppui. Olin jonkinlaisen kukkulan laella, mutta mäkihyppytornia siellä ei kyllä ollut eikä oikeastaan mitään muutakaan, metsää vain. Suomessa on teitä kahdeksan kilometrin välein. Laajavuoressa on pururataa kahdensadan metrin välein. Ajattelin siis, etten todellakaan lähde palaamaan takaisin omia jälkiäni ja eksy kahta kauheammin, vaan otan suunnan kohti... No... Eteenpäin.

Laskeuduin kukkulalta samanlaista siksakkia kuin olin sinne kiivennytkin. Puolen kilometrin päästä osuin jackpottiin. Horisontissa siinsi kellertävä pururata ja jaloissani oli pienen pieni rypäs suppilovahveroita. Hurraa! En kadonnutkaan ikuisiksi ajoiksi lenkkipolkujen verkottamaan pikkumetsään takapihalle!

Löysin jopa sieniä! Minä, puolisokea, lyhytpinnainen kaupunkilainen löysin sieniä! Nyt on hyvä fiilis. Olen tosin hieman märkä, koska löysin myös hieman vesisadetta ja pienen suon.

Tämä ei ole minun ideani. Kunhan luin vastaavanlaisen jonkun päiväkirjasta joskus, ja nyt haluan tehdä samanlaisen

15 käveltyä kilometriä
9 baaria
8 shottia
2 GT:tä
3 kamerallista käsivarakuvia galleriaan
2 tanssivaa miestä
1 huumehörhö
37 ikuisiksi ajoiksi kadotettua euroa
4 naista, jotka olisi tehny mieli hakata muusiksi
1 mies, joka olisi tehnyt mieli hakata muusiksi, mutta se huomasi sen ja alkoi pelätä
65 pitkää minuuttia Giggling Marlinin jonossa
1459 ihmistä Giggling Marlinissa
7 Olemme siirtyneet -tekstiviestiä
1 epätodennäköinen tuttu (terkut Timolle)
1 takakireä tyttöystävä
12 huomionosoitusta rinnoilleni
2 potentiaalista savolaisraiskaajaa Kortepohjassa
9 hyvinnukuttua tuntia

Siinä se kai oli pähkinänkuoressa. Oli hieno ilta, suoritin appron juomalla cumun verran viinaa. Riinalle kiitos seurasta ja raahaamisesta. Minnalle kiitos niiltä molemmilta. Muille kiitos muuten vaan.

Kauppakadun (tai Hämeenkadun) Appro lienee tuttu tapahtuma useimmille tätä lukeville. Ajatus on siis se, että opiskelija maksaa summan äks siitä, että saa huitoa haalareissa pitkin kaupunkia ja juoda viinaa. Jokaisesta ravintola-annoksesta saa leiman, ja riittävällä määrällä leimoja tutkinnon, josta todistukseksi haalarimerkin. Juju on siinä, että yhdessä kapakassa saa hulauttaa korkeintaan yhden annoksen, ylemmissä tutkinnoissa kaksi tai kolme.

Itse olen tällaista vastaan jyrkästi. Ihan periaatteesta en halua maksaa siitä, että saan maksaa siitä, että juon. Eikä minulla edes ole haalaria. Miksi lähtisin?

Sitten voitin liput vahingossa tekstiviestikisasta, mihin osallistuin vain siksi, että osallistumalla sai ilmaisen sipsipussin. Hups. Tieto tuli eilen. Appro on tänään. Myydä ei ehdi, lunastamatta jättäminen olisi tuhlausta. Minulla ei ole vaihtoehtoja!

Nyyh.

Ja pirullista naurua.

Tämän vuoden puhelinluettelossa on ihan eeppisen köyhät etusetelit.

"Hiilloksena matto hehkuu, selkäpiitä pakastaa
Kartanolla väärät koirat raatelevat kannet
Kannet vakoistaan"

-Viikate

Lauantaina äiti luotsasi tyttärensä syksyiseen ravinnonhankintaan sienimetsään. Minä olen sienisokea ihminen (muutenkin -0,50 ja -0,75), joten kyllästyin koko touhuun melko nopeasti ja rupesin poimimaan puolukoita. Puolukat ovat reiluja, ne eivät mene ihmistä piiloon sammalen sekaan ja kerää neulasia ja lehtiä päälleen. Ne myös löytyvät vuodesta toiseen samasta paikasta ja - mikä tärkeintä - ne ovat PUNAISIA. Ne on tarkoitettu löydettäviksi! Pahuksen pieniähän ne pannahiset ovat, joten niitä pitää olla paljon että saa mahansa täyteen.

Ei minun siitä pitänyt kirjoittaa.

Äiti hankki koiran. Siru on suurinpiirtein nelivuotias, alunperin Virosta tuotu hauveli, joka muistuttaa ulkonäöltään hieman etupainoista, ruipeloa kultaista noutajaa, mutta on tuollaisen keskiverron beaglen kokoinen. Kuvaa pukkaa sitten kun saan sellaisen lankomieheltä taas ruinattua.

Sirun kanssa sieniä kirotessa syntyi nerokas ajatusketju, josta viitseliäämpi ja lahjakkaampi ihminen varmasti saisi hienon pakinan:

Ihminen kouluttaa koiran etsimään ruumiita/huumeita/tryffeleitä, koska se ei itse pysty siihen -> Koira oppii ja etsii, koska sillä on luontainen halu miellyttää -> -> Oletus: koira kyllästyy olemaan aina se, joka imuroi kirsullaan odöörejä epämääräisissä konteissa -> Se katsoo kouluttajaansa ja ilmoittaa, että on hänen vuoronsa: "Eti ite!" -> Ihminen ei tietysti tee mitään ja koiralle valkenee, että hänet on kouluttanut täysin epäpätevä henkilö -> Rikkuuko koiran maailmankuva? Pystyykö se enää luottamaan yhteenkään kaksijalkaiseen?

"Hei! Ei koirat osaa puhua!"

Mutta siis homman idea on siinä, että ihminen on ehkä ainoa eläin maailmassa, joka kykenee opettamaan asiaa, jota se ei osaa itse. Kissaemot n ä y t t ä v ä t poikasilleen hyvin tarkasti, miten pikkujyrsijä pelotellaan ja kidutetaan hengiltä; ihmisemot k e r t o v a t jälkikasvulleen, miten toimia maailmassa. Ylipainoiset valmentajat karjuvat ohjeita urheilukentän laidoilla ja isoveljet sätkää kääriessään valistavat sisaruksiaan tupakoinnin haitoista. Ymmärrättekö? Ei tarvita esimerkkejä, tarvitaan vain joku, joka tietää miten asiat pitäisi tehdä ja joku, joka tekee.

Niin niin, itsestäänselvyyshän se on, mutta miksi minä keksin tämänkin vasta 22-vuotiaana?