Tänään (kuten niin monena muunakin päivänä) päätin pitää pikkuisen aivolepoa kouluhommista. Ryhdyin leipomaan.
Tulin yliopistolta kotiin tassut ja pää jäässä ja laitoin kahvia tippumaan. Sen jälkeen kaivoin kaapista suuren suuren kulhon, mittasin sinne puoli litraa mitenkuten lämmintä vettä, roiskaisin sekaan teelusikallisen sokeria, saman verran suolaa ja pussillisen kuivahiivaa. Tyhjensin liemeen pussinpohjalta jauhoja ja heilautin nopeasti kädellä tasaiseksi.
Join kahvia.
Kahden kupillisen jälkeen lisäilin taikinaan jauhoja kunnes se tarttui sopivasti käteen. Vaivasin Stam1nan Ristiriidan säestyksellä – erittäin kovakouraisesti – muutaman minuutin ja vein haalean taikinan ulos.
Kyllä, ulos. +5 astetta lämmintä.
Ranskalaiset ovat niin raakaa, kylmää ja tunteetonta kansaa, että taikinatkin joutuvat nousta kitkuttelemaan käsittämättömissä lämpötiloissa. Neljä raaka-ainetta, hätäinen sekoitus ja kylmään. Miksi tämä tuntuu niin julmalta tavalta tehdä leipää?
Äkkiä! Montako ainesosaa on pullataikinassa? Älä laske, sano ensimmäinen mikä tulee mieleen.
Isoäitini heitti tällaisen kysymyksen joskus, kun auttelin häntä keittiössä. Oikea vastaus on kahdeksan tai yhdeksän, riippuu siitä, käytetäänkö rusinoita vai ei. Pullataikinan valmistus aloitetaan lämmittämällä maitoa hellästi. Sitten siihen sekoitetaan hiivaa, sokeria, suolaa, kardemummaa ja kananmuna. Lämpimään, tuoksuvaan seokseen lisätään jauhoja pikkuhiljaa. Sitä nostellaan alhaalta ylös, venytetään ja vaivataan, kunnes saadaan kiinteä, kimmoisa taikina. Lopuksi sekaan vaivataan aimo kourallinen voita, jolloin taikina viimeistään irtoaa reunoista ja kädestä. Kulhon päälle laitetaan puhdas keittiöpyyhe ja se nostetaan talon lämpimimpään paikkaan, jossa se saa rauhassa kohota pehmeäksi. Huomaatteko miten paljon enemmän huolellisuutta, kiireettömyyttä ja rakkautta pullataikina vaatii? Koko prosessin ajan taikina on pidettävä lämpimänä (turvassa). Se on kuin pieni lapsi.
Leipoessakin pullataikinaan pitää suhtautua hellän päättäväisesti. Se ei taivu tahtoon kovin helposti. Pakottaminen ei auta. Taikina tarttuu pöytään ja repeää, jos jauhoja on liian vähän tai se palaa muotoonsa, jos jauhoja on liikaa. Pikkupullia pyörittäessä pullaa pitää painaa napakasti, mutta hellästi. Rakkaudella synnytetty taikina vaatii rakkautta myös käsittelyvaiheessa.
Kun pullat olivat pellillä, hain patonkitaikinani sisään.
Se oli kuin ruumis. Kohonnut se oli kyllä, mutta tuntui käteen kylmältä, nihkeältä ja kovalta. Hyvin pian huomasin, että tämä taikina tottelee kuria. Se oli kuin muovailuvahaa. Muutamalla kaulimen pyöräytyksellä se oli muotoutunut tasaiseksi suorakulmioksi, minkä sai kieräytettyä patongiksi ilman minkäänlaista vastalausetta. Jos joku nurkka koettikin mielenosoituksellisesti tarttua pöytään, muu taikina repi sen mukaansa kuin vertaispaine teini-ikäisen. Lyhyen kohotuksen jälkeen viiltelin patongit ja työnsin ne kosteaan uuniin. Se viiltäminen tuntui todella ikävältä. Siihen kulminoitui kaikki se raakuus, väkivaltaisuus ja välinpitämättömyys, mikä leimasi koko prosessia alusta lähtien.
Pullista tuli pyöreitä, tuoksuvia ja kotoisia. Patongit onnistuivat niin ikään hyvin. Niissä on rapea, kullanruskea kuori ja höttöinen, valkea sisus.
Näin sitä leivotaan tunteella, hyvässä ja pahassa.