IRC-Galleria

jolloin:
-löysäsin kypäränremmiä, jotta saisin pipon mahtumaan päähän
-näin auringonnousun
-olisi pitänyt laittaa pitkät kalsarit
-pyöräilin kouluun viimeistä kertaa

Tänään (kuten niin monena muunakin päivänä) päätin pitää pikkuisen aivolepoa kouluhommista. Ryhdyin leipomaan.

Tulin yliopistolta kotiin tassut ja pää jäässä ja laitoin kahvia tippumaan. Sen jälkeen kaivoin kaapista suuren suuren kulhon, mittasin sinne puoli litraa mitenkuten lämmintä vettä, roiskaisin sekaan teelusikallisen sokeria, saman verran suolaa ja pussillisen kuivahiivaa. Tyhjensin liemeen pussinpohjalta jauhoja ja heilautin nopeasti kädellä tasaiseksi.

Join kahvia.

Kahden kupillisen jälkeen lisäilin taikinaan jauhoja kunnes se tarttui sopivasti käteen. Vaivasin Stam1nan Ristiriidan säestyksellä – erittäin kovakouraisesti – muutaman minuutin ja vein haalean taikinan ulos.

Kyllä, ulos. +5 astetta lämmintä.

Ranskalaiset ovat niin raakaa, kylmää ja tunteetonta kansaa, että taikinatkin joutuvat nousta kitkuttelemaan käsittämättömissä lämpötiloissa. Neljä raaka-ainetta, hätäinen sekoitus ja kylmään. Miksi tämä tuntuu niin julmalta tavalta tehdä leipää?

Äkkiä! Montako ainesosaa on pullataikinassa? Älä laske, sano ensimmäinen mikä tulee mieleen.

Isoäitini heitti tällaisen kysymyksen joskus, kun auttelin häntä keittiössä. Oikea vastaus on kahdeksan tai yhdeksän, riippuu siitä, käytetäänkö rusinoita vai ei. Pullataikinan valmistus aloitetaan lämmittämällä maitoa hellästi. Sitten siihen sekoitetaan hiivaa, sokeria, suolaa, kardemummaa ja kananmuna. Lämpimään, tuoksuvaan seokseen lisätään jauhoja pikkuhiljaa. Sitä nostellaan alhaalta ylös, venytetään ja vaivataan, kunnes saadaan kiinteä, kimmoisa taikina. Lopuksi sekaan vaivataan aimo kourallinen voita, jolloin taikina viimeistään irtoaa reunoista ja kädestä. Kulhon päälle laitetaan puhdas keittiöpyyhe ja se nostetaan talon lämpimimpään paikkaan, jossa se saa rauhassa kohota pehmeäksi. Huomaatteko miten paljon enemmän huolellisuutta, kiireettömyyttä ja rakkautta pullataikina vaatii? Koko prosessin ajan taikina on pidettävä lämpimänä (turvassa). Se on kuin pieni lapsi.

Leipoessakin pullataikinaan pitää suhtautua hellän päättäväisesti. Se ei taivu tahtoon kovin helposti. Pakottaminen ei auta. Taikina tarttuu pöytään ja repeää, jos jauhoja on liian vähän tai se palaa muotoonsa, jos jauhoja on liikaa. Pikkupullia pyörittäessä pullaa pitää painaa napakasti, mutta hellästi. Rakkaudella synnytetty taikina vaatii rakkautta myös käsittelyvaiheessa.

Kun pullat olivat pellillä, hain patonkitaikinani sisään.

Se oli kuin ruumis. Kohonnut se oli kyllä, mutta tuntui käteen kylmältä, nihkeältä ja kovalta. Hyvin pian huomasin, että tämä taikina tottelee kuria. Se oli kuin muovailuvahaa. Muutamalla kaulimen pyöräytyksellä se oli muotoutunut tasaiseksi suorakulmioksi, minkä sai kieräytettyä patongiksi ilman minkäänlaista vastalausetta. Jos joku nurkka koettikin mielenosoituksellisesti tarttua pöytään, muu taikina repi sen mukaansa kuin vertaispaine teini-ikäisen. Lyhyen kohotuksen jälkeen viiltelin patongit ja työnsin ne kosteaan uuniin. Se viiltäminen tuntui todella ikävältä. Siihen kulminoitui kaikki se raakuus, väkivaltaisuus ja välinpitämättömyys, mikä leimasi koko prosessia alusta lähtien.

Pullista tuli pyöreitä, tuoksuvia ja kotoisia. Patongit onnistuivat niin ikään hyvin. Niissä on rapea, kullanruskea kuori ja höttöinen, valkea sisus.

Näin sitä leivotaan tunteella, hyvässä ja pahassa.

Raportoin tänne muutama päivä sitten sienimetsäreissustani, enkös raportoinutkin? Silloin jätin erään suuren kiven alle ryppään pieniä suppilovahveroita siinä uskossa, että niistä muutaman päivän kuluessa tulee rypäs suuria suppilovahveroita. Eilen sitten Salattujen elämien jälkeen lähdimme Eeron kanssa tarkastamaan, onko näin käynyt.

Salattujen elämien jälkeen kello on kahdeksan. Kahdeksan aikaan ulkona on pimeää.

Varustettuna Prisman muovikassilla ja Makitan lyömäaseen kokoisella pienoisvalonheittimellä suuntasimme kohti Laajavuoren loputtomia pururatoja. Sienipaikka löytyi suhteellisen helposti, mutta sienet eivät olleet katsoneet tarpeelliseks paisua. Nypin ne talteen silti, koska sinne asti sentään käveltiin. Hauskuus alkoi siitä, kun Eero keksi ryhtyä etsimään lisää sieniä! Yritin selittää, että Tshernobylista on jo niin pitkä aika, ettei tämä onnistu enää pimeällä. Kuin sanojeni tueksi Makitasta loppui akku.

Vaelsimme kotiin saldona kourallinen suppilovahveroita ja jonkinlainen varmuus siitä, että metsäaktiviteetit, joihin valaistu pururata ei liity, olisi hyvä suorittaa päivällä.

Leipää voi paahtaa ilman leivinpaahdintakin. Hellan levy vain kuumaksi, ritilä päälle ja leipä siihen. Täydestä menee!

En ole tänään keksinyt mitään syvällistä, mutta tulipahan syötyä paljon ja hyvin. Oli oikein ihmisiä kylässä.

luotanko tuohon tulkkiin
mitä hän sanoi minun sanoneen
kuka hänelle maksaa enemmän kuin minä
eli miten tässä vielä käy

kuka tuo oli
mistä tämä kohtelu
sellisti lopettaa ja lautaseni viedään
katseet kääntyy
nauru katkeaa
merkistä

Muotoni valonheitin pelkistää

- Absoluuttinen nollapiste: Miten tässä vielä käy?

TEHTÄVÄNANTO: paljastan viisi omituista tapaani/piirrettäni. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä (paljastamaan viisi outoa tapaansa omaan päiväkirjaansa). Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.


1. Nuuhkin niitä ilmavirtauksia, mitä ihmiset tekee kun ne kävelee ohi. Yleensä ihmisestä näkee päällepäin miltä se haisee, mutta on hyvä varmistaa.

2. Mun kyynärpäät taipuu yli hyvinkin parikymmentä astetta. Se näyttää ällöltä, tiedetään, mutta yrittäkää itse nojata sillee, että pidätte kättä koukussa. Samalta tuntuu, jos mä yritän nojata niin että käsi on suorassa.

3. Luen lehdestä kaikkein tarkimmin mainokset. Ulkomaanosastot hyppään yli suosiolla.

4. Mulla on todella huono kasvomuisti. Varautukaa esittelemään mulle ystävänne moneen kartaan. Tositarina: kävelin kerran setäni ohi kun en tunnistanut häntä. NI!

5. Mulla on ujo suoli. Pystyn olemaan todistetusti neljä päivää kakkimatta, jos ainoa mahdollisuus siihen on esimerkiksi koppikäymälä.

Mun ei pitänyt haastaa ketään, koska tämä on niin vanha juttu. Siten keksin, että Matti on haastettava, niin samallahan sitä nakittaa sitten muitakin. Hah!

Maurizio85
Idefixian
Sikka
Tikkarihirmu^^
Jagmo

Antakaas tulla. Odotan kieli pitkällä! :D

Eero lähti tänään Hämeeseen ja minä jäin yksin kotiin. Ei ole hyvä vain nököttää sisällä (ja esimerkiksi lukea tenttiin), joten lähdin sumuiseen tihkusateeseen katselemaan Laajavuorta. Hetken mielijohteesta nappasin keittiöstä muovikassin taskuun.

Ja tiedättekö mitä? Minä eksyin metsään! Laajavuoressa!

Poikkesin polulta, koska polut ovat nössöille. Sitä paitsi jos ihminen aikoo löytää sieniä, sen on pakko hieman seikkailla. Sienet pitävät seikkailijoista. Ajattelin, että jos menen koko ajan ylöspäin, minun pitäisi loppujen lopuksi päätyä mäkihyppytorneille. En siis jaksanut pahemmin katsella maamerkkejä, kapusin vain. Sienten etsintä edellyttää vielä niin perusteellista siksakkia, että hyvä kun itse pysyin itseni näkyvissä.

Sitten yhtäkkiä yllättäin ylämäki loppui. Olin jonkinlaisen kukkulan laella, mutta mäkihyppytornia siellä ei kyllä ollut eikä oikeastaan mitään muutakaan, metsää vain. Suomessa on teitä kahdeksan kilometrin välein. Laajavuoressa on pururataa kahdensadan metrin välein. Ajattelin siis, etten todellakaan lähde palaamaan takaisin omia jälkiäni ja eksy kahta kauheammin, vaan otan suunnan kohti... No... Eteenpäin.

Laskeuduin kukkulalta samanlaista siksakkia kuin olin sinne kiivennytkin. Puolen kilometrin päästä osuin jackpottiin. Horisontissa siinsi kellertävä pururata ja jaloissani oli pienen pieni rypäs suppilovahveroita. Hurraa! En kadonnutkaan ikuisiksi ajoiksi lenkkipolkujen verkottamaan pikkumetsään takapihalle!

Löysin jopa sieniä! Minä, puolisokea, lyhytpinnainen kaupunkilainen löysin sieniä! Nyt on hyvä fiilis. Olen tosin hieman märkä, koska löysin myös hieman vesisadetta ja pienen suon.

Tämä ei ole minun ideani. Kunhan luin vastaavanlaisen jonkun päiväkirjasta joskus, ja nyt haluan tehdä samanlaisen

15 käveltyä kilometriä
9 baaria
8 shottia
2 GT:tä
3 kamerallista käsivarakuvia galleriaan
2 tanssivaa miestä
1 huumehörhö
37 ikuisiksi ajoiksi kadotettua euroa
4 naista, jotka olisi tehny mieli hakata muusiksi
1 mies, joka olisi tehnyt mieli hakata muusiksi, mutta se huomasi sen ja alkoi pelätä
65 pitkää minuuttia Giggling Marlinin jonossa
1459 ihmistä Giggling Marlinissa
7 Olemme siirtyneet -tekstiviestiä
1 epätodennäköinen tuttu (terkut Timolle)
1 takakireä tyttöystävä
12 huomionosoitusta rinnoilleni
2 potentiaalista savolaisraiskaajaa Kortepohjassa
9 hyvinnukuttua tuntia

Siinä se kai oli pähkinänkuoressa. Oli hieno ilta, suoritin appron juomalla cumun verran viinaa. Riinalle kiitos seurasta ja raahaamisesta. Minnalle kiitos niiltä molemmilta. Muille kiitos muuten vaan.

Kauppakadun (tai Hämeenkadun) Appro lienee tuttu tapahtuma useimmille tätä lukeville. Ajatus on siis se, että opiskelija maksaa summan äks siitä, että saa huitoa haalareissa pitkin kaupunkia ja juoda viinaa. Jokaisesta ravintola-annoksesta saa leiman, ja riittävällä määrällä leimoja tutkinnon, josta todistukseksi haalarimerkin. Juju on siinä, että yhdessä kapakassa saa hulauttaa korkeintaan yhden annoksen, ylemmissä tutkinnoissa kaksi tai kolme.

Itse olen tällaista vastaan jyrkästi. Ihan periaatteesta en halua maksaa siitä, että saan maksaa siitä, että juon. Eikä minulla edes ole haalaria. Miksi lähtisin?

Sitten voitin liput vahingossa tekstiviestikisasta, mihin osallistuin vain siksi, että osallistumalla sai ilmaisen sipsipussin. Hups. Tieto tuli eilen. Appro on tänään. Myydä ei ehdi, lunastamatta jättäminen olisi tuhlausta. Minulla ei ole vaihtoehtoja!

Nyyh.

Ja pirullista naurua.