IRC-Galleria

Uuden Elämän Siemenen jatko-osan käsikirjoitus on nyt lähtenyt kustantamolle! Parisen viikkoa ilmeisesti menee, että se käydään läpi ja tehdään oikovedos. Oikovedoksen läpi käytyäni painoprosessi etenee ja sitten menee noin viikko. Veikkaisin, että kirja saadaan painosta syyskuun alussa.

Tiedotusluontoisesti: Uuden Elämän Siemenen jatko-osan julkaisu siirtyy elokuulle. Syynä kustantajan kesälomat, sekä mun keväiset työkiireet joiden ansiosta käsikirjoitus alkaa valmistua vasta nyt kesäkuussa.

Jaahas, kesä lähenee taas ja suunnitelmia on jonkin verran tehty. Liput perinteiseen Roskildeen buukattu, lennot finskiltä ja festariliput Billetlugenista (joka muuten on ihan järkyttävän huono systeemi ulkomaisia ajatellen... sivut jumittaa, kortit jumittaa jne. mutta lippuja ei enää saa muilta kuin tanskalaiselta yhtiöltä)
Työkuviot ovat taas tän vuoden puolella jatkuneet freelancerina, aivan kuin ennenkin. Lentokentälle en ole ehtinyt ja luvatkin menneet jo vanhaksi. Nostin lomarahat ja tuumasin, että kai se on sieltä irtisanouduttava sitten.
On kuitenkin hienoa, kun saa tehdä oman alan töitä taas. Eipä musta varmaan ikinä muuta tulekaan kuin freelancer :) Muutaman päivän viikossa käyn kuvaamassa ja nautin kun on aikaa kirjoittaa ja tehdä omia projekteja. Kirjan jatko-osakin alkaa olla loppusuoralla ja ilmestynee alkukesästä :)

Aloinpa tässä aatoksissain' miettiä ihmissuhteita ja sellaista turhahkoa asiaa, kuin "small talk". Tuo kyseinen ilmaisuhan tarkoittaa "sääkeskustelua" tyyliin "onpa ilmoja pidellyt" tai mitä tahansa turhaa, mistä ihmiset keksivät puheenaiheita ollessaan tekemisissä jonkun ventovieraan tai puolitutun kanssa. Silloin kun on pakko puhua... esim. työpaikkaruokalassa, työpaikoilla tietyissä tilanteissa (esim. kuvaajana toimittajan kanssa autolla menossa/tulossa keikalta jne.)
Auta armias, kuinka hölmöltä se näyttääkään. Miettikääpä työpaikkaruokalassa keskustelevaa puolituttua "paria", kahta toisilleen suurin piirtein tuntematonta kollegaa, jotka kohtalo on saattanut yhteiseen pöytään. Puhutaan säästä niin kiireesti, ettei ehditä ruokaansa pureskella. Puhutaan flunssa-aalloista, joita on liikkeellä. Keskusteltavaa on ja sitä on riitettävä: tarvittaessa väkisin keksittyä pölinää. Ja miksi? Koska tunnelma on muuten vaivautunut. Olisi niin omituista istua hiljaa pöydässä ja pureskella ruokaansa. Vai olisiko? Vaikka itsekin usein puhun "small talkia", mieleeni tulee usein ajatus: mikseivät ihmiset voisi vain istua hiljaa?
En minä aina ole puhunut small talkia. Muistan, kuinka nuorempana olin paljon rentoutuneempi. Kavereiden kanssa joko juteltiin tai oltiin hiljaa. Kumpikin tuntui luonnolliselta. Muistan vanhan sanonnan: " Tosi ystävyys alkaa siitä, kun hiljaisuus tuntuu luonnolliselta."
Näin oli parikymppiseksi asti. Kunnes sitten tuli "aikuisuus" kuvioihin ja istuin kerran raitiovaunussa niin sanotun ystäväni kanssa. Olen aina pitänyt hiljaisuudesta kaikenlaisissa kulkuvälineissä, eikä raitiovaunukaan ole (ollut!) poikkeus. Olisin kovin mieluusti tuijottanut ikkunasta viliseviä maisemia ja pitänyt suuni kiinni. Niinhän minä aina teen autossa tai junassa tai raitiovaunussa. Mutta ei. Ystäväni reagoi kummallisesti hiljaisuuteeni. Hän alkoi pölistä mitä turhemmilta kuulostavia asioita ja johdatti meidät "small talkiin". Tuo hetki oli kuin ahaa -elämys. Nyt minäkin olen osa sitä. Olen small talkin puhuja. Ohi ovat ne ajat, kun saatoin istua yhdessä ystävieni kanssa ja olla hiljaa. Silloin se tuntui luonnolliselta. Nykyään tapaaminen kuin tapaaminen vaatii keskustelua. Aivan kuin ihmisillä olisi pakonomainen tarve puhua jostakin.
Miten kummallisesti tuo raitiovaunukohtaus vaikuttikaan minuun. Ikäänkuin olisin kokenut elämyksen: tällaisia ihmiset ovat. Tällainen minunkin pitäisi olla. Pölisevä kana.
Toisinaan testaan hiljaisuutta. Jospa en puhukaan mitään? Jospa emme keskustelekaan säästä tai flunssa-aalloista. Voi kuinka vaivautunutta kiemurtelua ihmiset aloittavatkin tuoleissaan. Heti alkaa joku puhumaan jostakin. Jos hiljaisuus vain kestääkin tovin. "Silence is pressuring" , muistan kerran ystäväni sanoneen. "Vaivautunut tunnelma", ihmiset ajattelevat ja jatkavat pölinäänsä.
Miksi emme voisi aloittaa hiljaisuuden kulttuuria ja puhua vain silloin, kun oikeasti on asiaa? Olenko liian juro kun ajattelen näin?

Ihanaa! Nyt tuntuu todella onnelliselta... meikäläinen on joulun jälkeen taas kamera olkapäällä ;) täytyykin aloittaa jo surkastuneen kuvauslihaksen treenaus.
Kun olen nyt n.vuoden painanut täyttä listaa lentokentällä, niin täytyy todeta, että olen aika uupunut. Moni ei uskoisi, kuinka raskasta työtä turvatarkastus (tai ylipäätään asiakaspalvelu) loppujen lopuksi on. Se tuli itsellenikin täytenä yllätyksenä. Olen pohtinut koko syksyn, että menisin takaisin freelanceriksi ja olisin vain osa-aikainen lentokentällä. On tietysti hyvä, että toimeentulo tulee osaksi jostain muualtakin kuin pelkästä kuvauksesta, koska kuvaamisen saralla ollaan kuin vuoristoradassa: välillä on paljon keikkaa ja välillä ei mitään. Siinä mielessä on hyvä säilyttää ehkäpä n. 30 tuntinen lista per kolme viikkoa. Tai 70 tuntinen... katsotaan nyt kumman otan.
Olen silti todella onnellinen nyt ja iloinen siitä, että voin tehdä taas koulutustani vastaavaa työtä ja en ole tuotantoyhtiöidenkään silmissä kokonaan "hautautunut" lentokentälle sinne loputtomaan matkustajien suohon: ruuhkaan ja hässäkkään! :P Mut sentään muistetaan vielä ja voin taas jatkaa friikkuna.

Vietimme mukavan syysloman Kreikassa. Ajattelin, että kun en ollut siellä viimeiseen 9 vuoteen käynyt sukulaisia moikkaamassa, niin jo oli aikakin mennä! Lennettiin Monan ja Samin kanssa Damin kautta (samalla käytiin vilkaisemassa Amsterdamin maisemia parisen tuntia) Ateenaan. Sieltä mentiin junalla ja bussilla Patrakseen tädin luokse. Tädin luona oltiin muutama päivä ja tehtiin retki vuokratulla autolla sukulaisten kesämökille vuoristoon. Olipahan muuten eka kerta, kun meikäläinen ajaa jossain muussa maassa kun Suomessa tai Egyptin aavikolla... :P kokemus oli hyvin mielenkiintoinen, samoin kreikkalaiset liikennesäännöt, jotka toimivat lähinnä viidakon lakien mukaan. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja ei saatu edes autoa mällättyä, joten sankarillisesti voin todeta selviytyneeni onnistuneesti kreikkalaisesta liikenteestä.
Sitten mentiin vielä bussilla Patraksesta Ateenaan serkkuni Piian luokse. Käytiin pyörähtämässä Ateenan Likavitos kukkulalla ja vähän ajeltiin ympäriinsä. Kadut lainehtivat roskista, oli parhaillaan tuo roskien kuljettajien lakko meneillään. Mun sukulaiset keräsivät roskat parvekkeelleen muovipusseihin, mutta useat kreikkalaiset vain lätkivät pussukoitaan roskalaatikoiden ympärille valloittaen samalla esim. parkkipaikkoja... Niin täynnä olivat nuo astiat. Tunnelma oli hiukan kireä, odotetusti kreikkalaisia masentaa tuo talouskriisi. Asiaa ei hirveästi auttanut suomalaisuutensa tunnustaminen kysyttäessä, varsinkaan kun nuo Halla-Ahon taannoin kuuluisaksi tulleet kommentit sotilasjuntasta ym. olivat melkoisen valloillaan. Kiitos tästä maineen tuottamisesta suomalaisille, juuri näin.
Kreikan lamasta täytyy noin muutoin todeta pari sellaista pointtia, että esim. Kreikan sotilaallista varustautumista ei tulisi nähdä kovinkaan mustavalkoisena. On helppoa sanoa, että kreikkalaiset tuhlaavat rahaa 400 panssarivaunun hankkimiseen, mutta esim. mun serkkujen näkemys asiasta on se, että esim. Saksa, Ranska ja jenkit haluavat, että Kreikka ostaa heiltä aseita edelleen, koska näin on tehnyt jo vuosikymmeniä. Eiväthän nuo maat suostuisi tukipaketteihin, jos ei Kreikka ostaisi heiltä aseita!
Kiitos saksalaisen lehdistön ivaamisen, vihataan saksalaisia Kreikassa tällä hetkellä enemmän kuin suomalaisia. Onneksi Halla-Ahokin on viime aikoina pitänyt suunsa kiinni. Saksalaiset näet ivaavat lehdissään Akropolis -kukkulalla "For Sale" ja sitä rataa... kreikkalaisia patsaita on valokuviin laitettu keskisormi pystyssä jne. Tuollainen meininki kääntää "Sauronin silmän" pois suomalaisista. Joten saimme olla melkoisen rauhassa, muutamaa pahaa silmäystä lukuun ottamatta.
Kaikki sympatiani kreikkalaisille. Toivon ja haluan uskoa, että tilanne paranee. Kyllä tähän keinot vielä keksitään.
Paluumatkan teimme Pariisin kautta. Oltiin Gare du Nordin aseman läheisyydessä hostellissa. Joskus hurjassa nuoruudessani pyörin Pariisissa pennittömänä juuri noilla alueilla... oli ihan mukavaa nähdä ne paikat uudestaan ja tällä kertaa siten, että rahaa oli hostelliin ja kassilliseen ruokaa :) Käytiin Eiffel tornia katsomassa yhdeltä kukkulalta, muuta ei oikein ehditty tekemään. Pariisin lentokenttää en suosittele kenellekään: matkalaukkumme katosivat ja saapuivat vasta illalla perille, kun itse olimme jo ma. aamuna Suomessa. Laukut tulivat kaikki eri lennoilla ja jouduin muutaman puhelun soittamaan niiden perään... Air Francen puhelinpalvelussa puhutaan melkoisen surkeaa englantia. Eikä muuten olla ainoat tässä asiassa, monet tuttavani ovat kertoneet kokeneensa Parisiin kentällä vastaavaa....
Jeps... duuniin paluu oli edessä ja täytyy sanoa, että harkitsen vakavasti paluuta free lanceriksi. Olisi mukavaa vuokrata jokin työhuone Helsingistä kirjani jatko-osaa varten ja keskittyä sen kirjoittamiseen. Tänäkin aamuna jo inspiraation suoni sykki... Lisäksi voisin tehdä kuvauskeikkaa friikkuna ja esim. 30 tuntista listaa /kolme viikkoa lentokentällä. Siinähän olisi ihan ok -aikataulu inspiroitumiseen....

Onpa hienoa huomata ison suomalaisen kirjakauppaketjun myyvän kirjaani hintaan 19,90, kun itse olen ostanut ensioston määrää hintaan 24 e/kpl (joka olikin kirjan alkuperäinen suositushinta kustantajan mukaan). Noh, kiitän kuitenkin kaikkia ensioston määrään osallistuneita, ainakin olette saaneet kirjan kirjailijalta itseltään uunituoreena ja parhaimmillaan omistuskirjoituksella :) ja voitte ajatella tukeneenne omakustannetaidetta. Ensioston määrästä on kuutisenkymmentä myyty, se on ihan hyvin. Loput parisenkymmentä voisin koittaa "könttäsummalla" myydä johonkin kirjakauppaan, ei niitä tuolla pahvilaatikossakaan viitsi säilytellä.
Laitoin apurahahakemuksen menemään tuossa muutama päivä sitten. Se oiskin unelma, kun sellanen myönnettäis. Voisin koko kevään olla "kotimammana" ja kirjoittaa aina muksun ollessa koulussa. Sais kotihommiakin tehtyä paremmin, mikä sekin omalta osaltaan on inspiroivaa. Koti ruokkii inspiraatiotani... samoin metsissä kuljeskelu, jota en nykyisessä elämäntilanteessani ehdi tehdä oikeastaan lainkaan. Toivottavasti siis tärppää säätiöstä!

Huomenna on vapaapäivä (onhan tässä koko viikko ja viikonloppu duunia paahdettu) ja lähdetään Monan kanssa ajamaan Turkuun. Mona menee Ruskolle "kesälaitumille" viikoksi ja mä lähden moikkaamaan kavereita. Jakelen samalla kirjoja, niitä lähteekin nyt aikamoinen kasa Turkuun ja matkan varrella Espooseen. Kiitokset vielä kerran kaikille omakustannetaiteen tukemisesta! Hienoa, että saan jakaa näitä niin moneen kotiin ja niin moni on tilannut ja maksanut!

No niin nyt ne sitten tuli! Eli kirjaa jaan (sen tilanneille ja maksaneille) tällä ja ensi viikolla. (sekä postittelen jne. jos ei ole mahdollista tavata). Syvät kiitokset kaikille omakustannetaiteen tukemisesta! :)
ai niin ja viime viikon HL:ssä on artikkeli musta ja Monasta ja kirjastani..

Kirjan oikovedos on nyt sitten korjattu ja lähetetty painoon. Aika jännää... vihdoinkin mun pitkäaikainen unelma kirjan julkaisemisesta toteutuu.
Monet "hurraa ja eläköön" -huudot omakustanne ja palvelukustannesoppareita tekeville kustantamoille! Antavat monille "uuden mahdollisuuden". Uskon, että Suomessa on monia lahjakkaita kirjoittajia, joiden tekstit menevät hukkaan, kun niitä suurempiin kustantamoihin lähettää. Miksi edes lähettää; vain saadakseen puolen vuoden kuluttua kielteisen vastauksen? Hukkaan heitettyä aikaa sanon minä. Niin pieni prosetti niistä julkaistaan, jotka noihin isoihin kustantamoihin lähetetään, olikohan yksi sadasta vai jopa vielä vähemmän...
Hyvää inspiraatiota toivotan kaikille kirjoittamisesta innostuneille! Pidetään lippu korkealla ja jatketaan luovaa työtä. Viis veisataan suurista kustantamoista! On muitakin keinoja :)