IRC-Galleria

Jotkut ihmiset tuntuvat tämän koronakriisin keskellä odottavan ”normaalia” elämää. Puhutaan jossakin hamassa tulevaisuudessa häämöttävästä ajasta, jolloin ”koronakriisi on ohi” ja tehdään kaikkia niitä asioita, "joita ennen tehtiin".
Väitän, että sellaista aikaa ei tule. Paluuta entiseen ei enää ole.
Rokote tätä kyseiseistä SARS-CoV-2:sta vastaan saattaa tulla ja on mahdollista, että COVID-19 tauti aikanaan kitkeytyy laumasuojan ja rokotteen avulla.
Mutta ihmiskunnan asennemuutosta ei kitke mikään ja koronakriisi on paljastanut sen, mitä kohti olemme menossa. Rajoituksia saatetaan ehkä hetkeksi höllentää, mutta olemme väistämättä matkalla kohti pysyvää ajattelutavan muutosta. Tämä johtuu ihmiselle luonteenomaisesta tavasta tottua asioihin ja perusvietistä kehittyä paremmaksi lajiksi.

Kun isäni puhuu kuolemasta, hän suhtautuu siihen hyvin luonnollisesti. Isäni kasvoi lapsuutensa Pohjois-Karjalan maaseudulla, jossa kuolema kohdattiin tuohon aikaan, 1940-luvulla, hyvin arkisena asiana. Vainajaa saatettiin pitää kokonainen päivä laverilla tuvan tai riihen lattialla. Sukulaiset ja ystävät kävivät katsomassa kuollutta omaistaan ja hyvästelemässä tämän.
Kuolema oli yhtä luonnollista kuin syntymäkin, eikä kukaan pitänyt sitä lääketieteen epäonnistumisena tai jonakin, jota olisi kartettava viimeiseen asti hinnalla millä hyvänsä (en viittaa tällä talouteen, vaikka sekin on koronakriisin aikana kärsinyt).
Myös sairastaminen oli luonnollista. Rokotteita kyllä oli, mutta yhteiskunnassa jylläsi paljon tauteja, joita ei voinut välttää. Ihmiskuntaa piinasivat kaikenlaiset loiset ja virukset.
Kukaan ei tuohon aikaan kulkenut käsidesipurkin kanssa ympäriinsä valistamassa toisia hygieniasta ja julistamassa sotaa bakteereita ja viruksia vastaan.
Isä sanoi kerran leikiten, että: ”Ennen vanhaan taloissa haisi virtsa ja uloste”. Todettakoon, että hän käytti kyseisistä jätöksistä hieman arkisempaa kieltä, mutta siistittäköön tämä teksti sääntöjen mukaiseksi.
Tuolloin keskustelimme vauvojen hoidosta ja siitä, miten entisaikaan oli ehditty hoitaa valtavia lapsikatraita, joita löytyi yhdestä jos toisesta talosta.
Isä puhui siitä, ettei hygieniasääntöjen kanssa ollut niin ”nokonuukaa”. Lapsiperheiden ei tarvinnut asettaa tavoitteekseen sitä, että kaikki pinnat kiiltäisivät puhtauttaan ja yllä olisi jatkuvasti juuri pesusta tulleet vaatteet.

Nyt olemme tulleet äärilaidasta toiseen. Emme ole kaukana siitä pisteestä, että yskimisestä ilman suun suojaamista rapsahtaa sakot.
Olen kuullut, että Singaporessa purkan sylkäisemisestä kadulle saa sakot – näin kertoi siellä asunut serkkuni jo yli 20 vuotta ennen koronakriisiä.
Ympäristösyistä en kannusta ketään sylkemään purkkaa kadulle, mutta taivas sentään, jos Suomi ottaa mallia ulkomailta, kuten se tuntuu kovaa tahtia tekevän, niin mihin tässä ollaan menossa?
Pöpökammoisten paratiisiin ainakin ja sellaisessa yhteiskunnassa elämme parhaillaan.
On varmasti monia, jotka nauttivat nähdessään uutisvideolta, miten lentokoneen sisätilat puhdistetaan suihkuttamalla ne täyteen desinfiointiainetta.
Kaupat tarjoavat käsidesiä sisäänkäynnillä ja sillä läträtään varmasti jokaisella työpaikalla viimeiseen asti.

Mitä ihmisten väliseen kommunikaatioon tulee, olemme mullistavan muutoksen edessä.
Elämme sellaisen pelon vallassa, että tohdimmeko enää edes katsoa kaupassa ketään silmiin, kun häpeämme niin paljon sitä, että olemme astuneet ulos ”saastuttamaan” muita? Varomme ohittamasta ketään liian läheltä ja auta armias, jos puolitoistametriä on hetken ajan puoli metriä. Puhumattakaan yskimisen tai aivastamisen aiheuttamassa syyllisyydestä.

Yksittäinen pöpökammoinen ei ole ongelma yhteiskunnalle – se on neuroosi muiden joukossa. Ongelma nykytilanteessa on se, että hallitus ohjaa koko kansaa pöpökammoiseksi ja se iskostetaan jo pikkulasten mieliin.
Millaiset muistot jäävät pienelle lapselle, kun häntä kielletään menemästä isoisän syliin sanomalla: ”Sinä olet likainen. Sinussa voi olla jotakin, joka voi tappaa isoisän”? Ikään kuin isoisä ei voisi kuolla enää mihinkään muuhun kuin koronaviruksen aiheuttamaan tautiin.

Harva uskaltaa kyseenalaistaa hygieniatoimet, mutta tämä biologi https://verkkosaro.sarolehti.net/koronatarina-huutaa-uutta-nakokulmaa/?fbclid=IwAR18_K4iS7xDiLhCz8HmmQmPGgwbziUT9-eERgIGtR2xN4ZVwik6eHDp9tw teki sen – tosin nimettömänä, mikä on täysin ymmärrettävää. Kukaan alan asiantuntija ei taatusti halua googlediagnooseja tekevää käsidesiläträäjää pauhaamaan ovelleen sairastumisen ja kuoleman kauheudesta.

Biologit, jotka bakteerien ja viruksien elämää oikeasti tuntevat, joutuvat hiljenemään yhteiskunnassa, jossa pöpökammoiset ovat esimerkin osoittajia. Yhtäkkiä viruksista ja bakteereista tietävät nyt eniten kaikki muut paitsi alan asiantuntijat. Biologit nähdään nyt karskeja puhuvina toisinajattelijoina, kun yleinen suuntaus on sota bakteereita ja viruksia vastaan.
Mikäli et jaksa perehtyä oheiseen linkkiin, voin tiivistäen todeta, että tämä biologi tuntuu olevan sitä mieltä, että ylihygienisyys taltuttaa normaalisti aktiivista immuniteettia.
Lisäksi hän tuntuu hyväksyvän sairastumisen ja kuoleman osana luonnon normaalia kiertokulkua. Hän mainitsee tekstissään jopa sen, että joillakin vanhuksilla on elvytyskielto.

Itse torjun ”perus”flunssaa nenäkannun avulla ja vatsatautia maitohappobakteereilla. Vietän ”perustervettä” elämää siten, että pyrin liikkumaan ja syömään terveellisesti.
Nämä keinot ovat omalla kohdallani toimineet ja pitäneet yllä hyvää elämänlaatua yleisesti ottaen. Influenssaa en ole sairastanut kahdeksaan vuoteen ja vatsataudin kaltaisia oireita olen saanut viimeksi Balilla lomaillessani vuonna 2018, jolloin minuun tuntui iskeneen jokin eksoottinen mikä-lie-pöpö.
Verrattain terveellisistä elintavoistani huolimatta hyväksyn sen, että kuolleisuusprosentti on lopulta tasan sata.
Joskus täytyy myös sairastaa. Joskus on maltettava jäädä kotisohvalle makaamaan ja otettava särkylääkettä. Sairastaminen silloin tällöin on osa normaalia elämää.

Nyt puhaltavat muutoksien tuulet. Minusta tuntuu, että koronavirusta vastaan tehdyt toimet ovat vain alkusysäystä sille, miten pöpökammoisuus istutetaan yhteiskuntaamme.
Lockdowneja ei tullut sikainfluenssan aikaan, eikä vuoden 2018 influenssaepidemian aikaan, jolloin taudin leviäminen yltyi ennätyksellisen pahaksi ja sai aikaan kuoleman aallon koko Euroopassa.
Nykyajan lockdown on kokeiluasteella oleva ilmiö, josta ei taatusi tulla luopumaan.
Luulenpa, että kielitoimistolle ehdotetaan pian tämän uuden lainasanan hyväksymistä osaksi kieltämme muiden lainasanojen joukkoon, sillä lockdown on uutta kulttuuria.

Rajoituksia höllennetään ehkäpä ajoittain, mutta lockdownista kehitetään varmasti versioita, jotka eivät vahingoita taloutta.
Ajatelkaapa, millaiset taloudellisen kasvun mahdollisuudet se luo pleksien ja maskien kehittäjille – tietotekniikasta puhumattakaan.

Nähtäväksi jää, testataanko lockdown-malleja esimerkiksi seuraavan vatsatautiepidemian aikana. Mainittakoon, että on olemassa ihmisryhmiä, joille vatsatauti voi olla erittäin vaarallinen. Hallituksemme tuntuu olevan niin suojelunhaluinen, että pian heiltä varmasti kysytään, miksi he eivät suojele kansakuntaa kaikilta muilta taudeilta. Nyky-yhteiskunnassa en ihmettelisi tällaisia kysymyksiä lainkaan.

Lopuksi totean olevani iloinen siitä, että synnyin vuonna 1980. Sain elää lähes 40 vuotta maailmassa, jossa oli konsertteja, festivaaleja, teattereita ja ravintoloita.
Tulevaisuus lienee sitä, että ruoka toimitetaan ravintolasta dronella kotiin ja se mennään vastaanottamaan rappukäytävän ulko-ovelta avaruuspukua muistuttavassa asussa.
Ystäviä tavataan etänä ja työt tehdään etänä. Konserteista ja teattereista tulee virtuaalielämyksiä.
Uuden normaalin ”elämys” on virtuaalinen ja aidot kohtaamiset jäävät historian lehtien havinaan muistoksi ”saastaisesta” yhteiskunnasta, jossa eli ”likaisia” ihmisiä.

Sanotaan, että ihminen hakkaa päätään seinään koko ikänsä, mutta iän myötä oppii vain valitsemaan pehmeämmät seinät.
Tämä on suomalaisen kakkahuussin seinältä luettu lause, mutta Amy Winehousesta kertovassa dokumentissa tuli esiin vähän saman tyylinen toteamus:
“Life teaches you how to live that, if you live long enough”.
“Elämä opettaa sinulle, miten elää sitä, jos elät riittävän kauan.”
Tuo lause jäi mieleen. Tämän viisauden laukoi joku hänen avustajistaan tai keikkamanagereistaan. Hyvin sanottu.
Tosin Amy Winehouse ei koskaan elänyt niin pitkään.

Olen huomannut, että itsekin olen muuttunut paljon siitä parikymppisestä tytöntylleröstä, jonka hius- ja pukeutumistyyli vaihtui tiheään.
Poukkoilin levottomana asusta toiseen ja paikasta toiseen. Milloin asunto ei vaihtunut, silloin vaihtui huoneen järjestys. Kaikkea oli päästävä kokeilemaan – myös köyhän reppuselkäreissaajan elämää.
Siltoja polteltiin välillä suuntaan jos toiseen ja elämä kulki rosoista polkuaan eteenpäin. Fyysistä terveyttä en juuri koskaan pysähtynyt ajattelmaan, koska minähän olin kuolematon parikymppinen.

Teen toki vieläkin asioita hetken mielijohteesta, enkä aina mieti nenääni pidemmälle, ennen kuin säntään tekemään. Se on kai osa luonnettani.
Mutta tietyistä asioista on tullut rutiinia. Tietyistä asioista haluan pitää kiinni, koska yksinkertaisesti ymmärrän nyt, että tietyt asiat ovat hyväksi.
Mikä ihanuus onkaan olla nelikymppinen.
Tietää, mitä haluaa, eikä suostu mihinkään, mitä ei halua.

Liikunnasta on tullut pysyvä osa elämääni. Takana ovat ajat, kun tupakkaa paloi aski päivässä ja kroppaa liikutti vain, jos oli tarve päästä festaripellon poikki tai tien liftauksen kannalta optimaaliseen kohtaan.
Nykyään liikun, koska huomaan sen tekevän minulle hyvää. Vieläpä olen löytänyt sen kuntokeskuksenkin, jonka jäsenenä olen malttanut pysyä jo kolme vuotta.
Lenkkeilen samoja polkuja ja irvistän, jos on pakon edessä valittava joku muu reitti.
Tutut ravintolisät matkaavat arjessa mukana. Aamiaiseni on ollut samanlainen ainakin kuusi vuotta.
Moni miettii ruokavaliotaan vasta siinä kohtaa, kun sairastuu vakavasti.
Mutta ehkäpä olisi hyvä tunnustella oikeaa ruokavaliota jo hyvissä ajoin ihan arjessa jaksamisen kannalta.

Mitä ulkonäköön tulee, hiustyylini on ollut samanlainen kymmenen vuotta.
Olen myös kuullut niin moneen kertaan aurani olevan vihreä, että arkivaatteiden kaapista löytyy luonnonläheisiä värejä. Ja kyllä, juurikin sitä vihreää.
Olenko jääräpää? Ehkä sitäkin, mutta vähintään tyylini hyväksi havainnut ihminen.
Miten ihanaa ja helppoa onkaan kangistua kaavoihin. Enää ei tarvitse voihkia peilin ääressä: ”Miksi helkkarissa leikkasin tämän tukan näin lyhyeksi, kestää varmaan vuosia, että se kasvaa takaisin... tai oh shit, rastat eivät sovikaan pehmeään tukkaani, mikä tuo kakkapötkylän paksuinen tukko tuolla takana on?"

Kaikkea pitää kokeilla. Myös elämää. Mutta ehkä kuitenkin on hyvä jossakin välissä oppia valitsemaan ne pehmeämmät seinät.

Äsken tuli radiosta tieto, että Katri Kulmuni on tehnyt n. tonnin taksimatkan valtion piikkiin Pieksänkoskelta Helsinkiin.
Muistan, kun Tarja Halonen (presidenttikaudellaan) tuli kerran vastaan VR:n sinisessä pikajunassa n. 15 vuotta sitten. (Kyllä, ne oli niitä, missä jätökset huuhdotaan raiteille.)Siinä oli Halosen puolelta jotenkin asennetta, että "olen samanlainen kansalainen, kuin te kaikki muutkin".
Mikähän Kulmunilla oli, ettei voinut mennä Pieksämäen juna-asemalle? Ehkä hänellä oli omat syynsä, mutta jotenkin kuitenkin toivoisin, että poliitikot käyttäisivät julkisia kulkuvälineitä aina mahdollisuuksien mukaan. Ihan esimerkkinä ja muistuttajana:"Minäkin välitän ympäristöstä ja valtion budjetista"..

Huomasin, ettei sivua tarvitse paljoakaan scrollata alaspäin, kun päädytään jo edelliseen vuosikoosteeseen. Kirjoittaminen tänne galtsupäiväkirjaan, niin nostalgista kuin se onkin, on vähentynyt viime vuosina. Osasyy on se, että kirjoitan myös työkseni, jolloin vapaa-ajan kirjoittaminen on jäänyt hiukan vähemmälle. Lisäksi olen kirjoittanut myös Uusi-Suomeen omia ajatuksiani yhteiskunnallisista asioista.
Mutta nyt hyvät lukijani, tämän vuoden lähestyessä loppuaan, haluan kiittää teitä kuluneesta vuodesta ja kirjoittaa tiivistelmän myös tästä vuodesta. Tässä se tulee:

Tämä vuosi on kokonaisuudessaan ollut elämässäni suurten muutoksien vuosi. Se on sisältänyt kaksi muuttoa ja yhden työpaikan vaihdoksen.
Takana on myös erittäin paljon voimiani vienyt ihmissuhde ja olen lukuisia kertoja kysynyt itseltäni, miten minä vannoutunut sinkku saatoin tehdä sellaisen "emämokan", että siihen suhteeseen rupesin?
Koko parisuhde –konseptin kyseenalaistaminen oli vakaumukseni ja se oli alkanut olla erikoisalaani. Olinhan asunut lapsen kanssa kahdestaan noin seitsemäisen vuotta ja sinä aikana minulla oli muutama satunnainen deitti ja kesäromanssi. Ei mitään sen vakavampaa.
Ja sitten tuli tämä yksi rakkaus, joka huumasi minut täysin. No huumaa kesti sen muutaman kuukauden verran, kunnes hän paljasti "todelliset karvansa", mutta tuossa vaiheessa olimme jo ehtineet muuttaa yhteen.
Itse asiassa nopeasti eteneminen hokemalla, "tykkään siitä, että arki alkaa nopeasti", olisi ollut yksi niistä asioista, jonka olisi pitänyt jo soittaa hälytyskelloja. Mutta minäpä luulin sitä rakkaudeksi... Todellisuudessa näissä tällaisissa tapauksissa se on omistamisen ja kontrolloimisen halua.
Luulin kohdanneeni sukulaissieluni ja vasta jälkikäteen huomasin, ettei mikään olisi voinut olla kauempana totuudesta. Hänen persoonassaan ei ollut mitään, mikä olisi ollut samankaltaista nykyisen minäni kanssa.
Onneksi rautainen elämänkokemukseni ja sisuni auttoivat minua irtautumaan nopeasti ja aloin pikimmiten etsiä uutta asuntoa, kun huomasin erehtyneeni pahemman kerran.
Iso kiitos ystävilleni, Tuulia-sisarelleni ja Paavo-serkulleni, jotka olivat apuna ja tukena. Ilman heitä olisi ollut huomattavasti vaikeampaa.
Elämä jatkuu. Sen sijaan, että jäisin rypemään itsesääliin ja itseni syyttelyyn tästä "emämokasta", voin ajatella positiivisesti.
Kuten armeijan pojatkin sanovat tj:n ollessa nolla: "Ohi on".

Lisäksi voin tietoisesti keskittää huomioni positiivisiin asioihin. Oli muutama sellainen asia, jotka opin häneltä. Ne liittyvät arkiseen elämään ja sopivat kyllä ihan hyvin ohjenuoraksi.
Opin häneltä myös yhden hyvin olennaisen asian, jota olin vaatinut itseltäni useamman vuoden ja sitä en aio enää koskaan tehdä.
Tiedän myös, ettei minun, eikä kenenkään muunkaan, tarvitse vaatia sitä itseltään. Se liittyy tietynlaiseen miellyttämisen haluun henkilökohtaisessa elämässäni ja sitä en aio tässä enempää avata. Mutta se oli tärkein asia, jonka häneltä opin ja siitä olen kiitollinen.

Iso muutos on tänä vuonna ollut myös työpaikan vaihdos. Se tapahtui niin odottamattomasti, että olen vieläkin ällikällä lyöty, vaikka olen ollut nykyisessä työpaikassani huhtikuun alusta asti.
Suuri vaikutus tähän oli ihanalla ja sydämellisellä Pekka Hyysalolla. #fightback.
Katsoin jokunen vuosi sitten TV-haastattelun, jossa hän totesi: "Ymmärsin, että voin joko jäädä rypemään itsesääliin tai sitten tehdä joka päivä parhaani sen eteen että unelmani toteutuisi".
Tämä lause jäi mieleeni ja sen avulla laitoin eteenpäin useita työhakemuksia, joista se yksi johti unelmani toteutumiseen.

Monet tietävät, että olen toiminut media-alalla usealla eri sektorilla – myös tekniikan puolella. Mutta se, mitä olen nuoresta asti janonnut on toimittaminen. Siihen en vain nuorempana kyennyt, kun elämäntilanteeni oli kuormittavampi ja Egypti oli tietyllä tapaa jättänyt jälkensä minuun (näistä asioista enemmän kirjoissani).
Kuinka ollakaan, kävi niin, että sain lopulta haluamani. Ihan pelkällä sinnikyydellä ja asenteella. Fight back.

Onnittelen kyyneleet silmissä itseäni vieläkin siitä, että kaiken tuon yllä mainitsemani ihmissuhteen mylleryksen ja muuttojen keskellä pystyin sopeutumaan uuteen työpaikkaan ja rakentamaan uraani siihen suuntaan, mihin halusin sen menevän.
Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu itsekehu, mutta minä olen vahva ja rohkea nainen. Sanokoon tai ajatelkoon kuka mitä hyvänsä.

Näihin sanoihin päätän tämän vuosikoosteen 2019. Joulu tulla jolkottaa ja eiköhän ensilumikin pian sada. Jospa se toisi vähän valkeutta tähän pimeyteen. Ja kukin voi omassa mielessään napsauttaa oman sisäisen positiivisuutensa valon päälle :)

P.S. hyviä reissuja mahtui tähänkin vuoteen: Roskilde, Wacken, Irlanti. Uudenvuoden aattona vielä Köpikseen Tanskis –kamuja moikkaan. (Damn me ja mun hiilijalanjälki... mutta paikkaan sitä muilla ympäristöteoilla...)

"Pyrin ymmärtämään tekoja jollakin tasolla, koska en ehkä halua uskoa, että absoluuttista pahuutta olisi olemassa"

Uutistyössä kohtaamani tapaukset ja muutamat henkilökohtaisessa elämässäni hiljattain kokemani asiat ovat saaneet minut pohtimaan sitä, voiko ilkeyttä selittää. Onko absoluuttista (”puhdasta”) pahuutta olemassa, vai löytyykö kaikelle ihmisen toiminnalle lopulta selitys?

Otetaanpa ensimmäinen käytännön esimerkki omasta elämästäni. Muistan, että olen itse nuoruusvuosinani ollut mustasukkainen ihminen. En koskaan kuitenkaan ollut sitä ”pahuuttani”, vaan taustalla oli äärimmäinen hylätyksi tulemisen pelko. Itsetuntoni oli heikko ja kasvoin lapsuuteni turvattomassa kodissa. Rikkinäisyyteni ilmeni teinivuosina ja myöhemmin aikuisiällä – noin parikymppisestä lähemmäs kolmenkympin ikää – jatkuvana epävarmuutena ihmissuhteissa.
Mutta sen muistan, että en koskaan ollut mustasukkainen niin sanotusti ”ilkeyttäni” tai tahtoakseni toiselle pahaa. Se oli yksinkertaisesti sisäistä rikkinäisyyttä.

Narsismi oli aikoinaan muotidiagnoosi ja mielestäni on jo vanhanaikaista ja kliseistä viljellä sitä sanaa.
Jokaisesta ihmisestä löytyy jonkin verran narsistisia piirteitä. Juuri esimerkiksi mustasukkaisuus mielletään narsistiseksi käytökseksi. Mutta täytyy sanoa, etten usko, että kukaan olisi mustasukkainen ”ilkeyttään”.
Toki se tuntuu kurjalta siitä, joka sen kohteeksi joutuu.
Olen itsekin ollut parissa ihmissuhteessa, jossa miesystävä on esimerkiksi moittinut ihan tavallisia vaatteita (tai pyöräillessä alas valahtaneita kauluksia) liian paljastaviksi ja vihjaillut minun olleen pettämässä häntä. Sellainen on kurja epäluottamuslause, mutta en usko, että kukaan olisi ilkeyttään mustasukkainen. Taustalla täytyy olla toisen menettämisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko ja/tai itsetunto-ongelma, joka voi olla alitajuinenkin.

Uutistyössä, verrattain pitkällä urallani, olen törmännyt väkivaltarikoksiin, jotka ovat saaneet minut pohtimaan, mikä saa ihmisen toimimaan niin järkyttävällä tavalla? Jokaisen hurjimman tapauksen kohdalla huomaan kysyväni mielessäni: ”Mikä sai tämän ihmisen toimimaan näin?”
Pyrin ymmärtämään tekoja jollakin tasolla, koska en ehkä halua uskoa, että absoluuttista pahuutta olisi olemassa.

Mikä voisi selittää ihmisen ilkeyden? Omasta kokemuksestani ymmärrän esimerkiksi yllä mainitsemani mustasukkaisuuden ja sen, ettei siinä ole kyse tahallisesta toisen vahingoittamisesta, vaan sisäisestä rikkinäisyydestä.
Lisäksi ymmärrän esimerkiksi synnytyksen jälkeisen masennuksen, tai muista syistä johtuvan masennuksen, joka saa ihmisen vaikuttamaan ”kylmältä”, vaikka hän ei ole sitä tarkoituksellisesti. Tällöin torjumisessa ja epäsosiaalisuudessa on kyse sairastumisesta.
Tiedän myös yhden tapauksen, jossa henkilö toimi psykoosissa ollessaan siten, että hänen olisi voitu katsoa tehneen viharikoksen. Jos tapaus olisi päätynyt tuomioistuimeen, se olisi todennäköisesti katsottu tehdyksi ”täyttä ymmärrystä vailla”.
Hyvin monella niin sanotusti tavallisellakin ihmisellä on primitiivireaktoita. Kuinka hieno sana se onkaan! Se antaa nimen sille tunteelle, jonka varmaan jokainen vanhemmaksi ryhtynyt on joskus kokenut. Hetkellinen ärsyyntyminen – se perinteinen uupuneen vanhemman ”nyt menee hermot” -tunne.
Luin myös hiljattain mielenkiintoisen artikkelin omaishoitajista, joilla on ollut primitiivireaktioita. On tehnyt mieli huutaa tai ravistaa hoidettavaansa. Tällainen reaktio ilmeisesti juontaa juurensa uupumuksesta ja siitä, että toinen ihminen on täysin avuton ja hoitajansa vastuulla, jolloin se on hoitajan kannalta verrattavissa pikkulapsesta huolehtimiseen sillä erotuksella, että avustettava voi olla fyysisesti hyvin isokokoinen ihminen. Sellainen vastuu voi olla raskas taakka, joka voi ajaa uupumukseen sekä fyysisellä että henkisellä tasolla.

Omassa kaveripiirissäni on kerran ollut henkilö, joka oli saanut psykopaatin diagnoosin. Ei siis minkään muoti-villityksen innoittaman tai keittiöpsykologin määrittämän psykopatian, vaan ihan oikean psykopaatin diagnoosin. Se on persoonallisuushäiriönä hyvin harvinainen – samoin kuin oikea narsismikin.
Mutta täytyy sanoa, että olen usein pohtinut, asuiko hänenkin sisällään vain se koulukiusattu poika, joka itki sisäistä itkua, eikä osannut ilmaista pahaa oloa mitenkään muuten, kuin satuttamalla muita henkisellä väkivallalla?

Olen myös yhden kerran tavannut ihmisen, josta tuli riipivällä tavalla sellainen tunne, että ”ketään ei ole kotona”. Hänellä ei tietääkseni ole minkäänlaista diagnoosia, mutta hän oli yksi niistä ihmisistä, joka sai minut pohtimaan, onko tahallista ilkeyttä olemassa. Ja tahallisella tarkoitan nyt puhdasta vahingoittamisen halua ilman, että taustalla on hylätyksi tulemisen pelko tai hetkellinen primitiivireaktio.

Luulen, että kaikkein lähimpänä tällaista ”puhdasta” ilkeyttä – jos sellainen ylipäätään on olemassa – olisi kostonhimo. Muistan itsekin kokeneeni joskus halua kostaa esimerkiksi jätetyksi tulemisen siten, että olisin halunnut ilmiantaa entisen rakastettuni väärinkäytökset sosiaaliturvan hyödyntämisessä. En kuitenkaan ole toteuttanut näitä ”kostonhimoisia” ajatuksia, vaan ne ovat aina olleet ohi meneviä hetken mielijohteesta tulleita ajatuksia.
Olisikohan tämänkaltainen ajattelu sitten ollut sitä niin sanottua puhdasta vahingoittamisen halua? Toisaalta, kun tilanteen ottaa huomioon, olen silloinkin ollut surullinen ja kokenut itseni hylätyksi. Jos olisin siis ”kostanut”, olisinko tehnyt sen ilkeyttäni, vai rikkinäisyyttäni?

Löytyykö kaikille teoille lopulta selitys? Uskotko sinä, että on olemassa myös tietentahtoen tehtyä toisen vahingoittamista, jota ei voi selittää millään sairaudella tai rikkinäisyydellä?
Tämä kysymys on hyvin mielenkiintoinen ja kirvoittaisi varmasti keskustelua esimerkiksi rikostoimittajien ja poliisien kesken.

Ajattelin seuraavaksi lukea Juha Rautaheimon tuoreen kirjan ”Murharyhmän mies”.
Ehkäpä siinä käsitellään näitä kysymyksiä.
Olen kerran haastatellut Rautaheimoa erään jutun tiimoilta. Tuosta jäi karvaana muistona väärin mitattu kameran valkotasapaino. Kuvasin ja haastattelin samaan aikaan ja kuva jäi epähuomiossa punakammaksi, kuin oli tarkoitus, eikä sitä ehditty enää editoidessa korjaamaan – pahoittelut tästä Rautaheimolle. Mutta itse haastattelu oli hyvin mielenkiintoinen. Totesimme molemmat siinä ohella myös, että juridiikka on oma filosofiansa. Sillä ei ole mitään tekemistä maalaisjärjen kanssa.

Itselläni ei ole uskontoa, joten en myöskään usko niin sanottuun ”paholaiseen”, joka ajaisi ihmisiä vahingoittamaan toista.
Harjoittamani filosofian mukaan ei myöskään ole olemassa niin pimeää mieltä, etteikö siellä asustaisi muisto ykseydestä (oneness), joka on tämän ajattelutavan mukaan jokaisen ihmisen sisin totuus: ikuisesti laajeneva rakkaus ja rauhantila.
Toisaalta ajattelutapa sisältää myös käsitteen, jota kutsutaan ”egoksi”. Sillä tarkoitetaan mielemme sitä osaa, joka on hyökkäävä niin itseä, kuin toisia kohtaan. Ego on haavoittuva ja kostonhimoinen. Jos tätä egoa kuvaisili nykypsykologian termeillä, niin se olisi ehkäpä juuri tämä ”narsisti”, joka asuu jokaisessa ihmisessä.
Toisilla ihmisillä se vain tuntuu olevan vähän suurempi.

Tämä blogiteksti on uusisuomen puheenvuorossa. Pahoittelut siitä, julkaisualustoja kun on niin monia...

http://elisetykkylinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/274057-ihmeidentekijat

Näin vuoden lähestyessä loppuaan, haluaisin kirjoittaa pienen tiivistelmän tästä vuodesta. Täytyy todeta ihan alkuun, että tämä on ollut yksi elämäni parhaimpia vuosia.
Viime vuonna kävin kaivon pohjalla; syvällä suossa. Sairastuin tyreoidiittiin, joka minun tapauksessani laukaisi sellaisia oireita että sain bipolaarin diagnoosin.
Maniaksi diagnosoitua tilaa seurasi masennus, kuten tyypillistä on. Sen kanssa taistelin koko syksyn 2017 pitkälle talveen 2018. Syksy 2017 oli koko elämäni vaikein. Taistelin masennuksen kanssa taloudellisissa vaikeuksissa puolityöttömänä, mutta sitten alkoi tapahtua.
Ensimmäisenä muuttuivat työkuvioni. Pääsin vaihtamaan nykyisen työpaikkani sisällä osastolta toiselle: paikallisuutisiin (Uudenmaan alueuutiset). Työ on ollut todella haasteellista, mutta samalla nautinnollista ja olen oppinut kokonaan uuden työnkuvan. Olen päässyt niin toimittamaan, kuin kuvaamaan ja leikkaamaan ja tekemään grafiikkaa. Uutta olen oppinut valtavasti.
Minulle freelancer -elämään tottuneelle tässä on ollut sulattelua, kun olen paahtanut täyttä listaa useamman kuukauden ja muutenkin aika runsaahkosti töitä miltei koko vuoden.
Tänä vuonna toimitin myös ensimmäisen radion suorani, joka oli henkilökohtaisella urallani hyvä saavutus. Myös jokusen kolumnin olen julkaissut, vaikka inspiraatio oli masennuksen aikaan katkolla.
Perinteisen Roskilden matkan (jonka viime vuonna jouduin jättämään väliin sairastumisen takia) tein myös. Sitä seurasi pari Norjan matkaa. Kävin myös ensimmäistä kertaa elämässäni Indonesiassa. Siellä kävin tervehtimässä suomalaista ystävääni, joka on muuttanut Balille. Matkustin serkkuni ja ihanan tyttäreni kanssa, joka nyt on jo 15,5 vuotias nuori neitonen. Mona suunnitteleekin tulevaisuutta jo ja lukiovaihtoehtoja... Aika näyttää, mihin päätyy.
Balin reissun jälkeen elämääni asteli mies.. Täysin yllättäen. Olin hyvin vakaumuksellinen sinkku; kyseenalaistin pitkälle koko parisuhteen konseptin. Minun ei pitänyt pariutua enää lainkaan.
Mutta mieli muuttui... tapasin ystäväpariskunnan kekrijuhlissa ihmisen, johon tykästyin heti. Meillä synkkasi ja eipä aikaakaan mennyt, kun - serkkuni sanoja lainatakseni- "me päätettiin olla me" (Viittaus Sannin tms. suomalaisen artistin biisiin ehkä havaittavissa. Noh. Serkkuni nyt sattuu olemaan fani...)
Näin on tämä vuosi vierähtänyt ja se on ollut upea! Toivon, että ensi vuodesta tulee yhtä ihana ja haasteellinen...
Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää uutta vuotta 2019.

Ystäväni isä oli kerran istuttamassa puuta omakotitalonsa pihamaalla ja hetken mielijohteesta lausahdin hänelle: ”Vanha kiinalainen sanonta kuuluu: ’Ihminen, joka on istuttanut puun ei ole elänyt turhaan’.” Muistan yhä huumorin sävyttämän hetken, kun hän naurahti: ”Sinäpä sen sanoit. Nyt löysin elämälleni tarkoituksen vihdoinkin.”
Ehkäpä voimme etsiä elämällemme tarkoitusta muualtakin, mutta kieltämättä lauseessa piilee viisaus. Puut ovat hiilinieluja yhdessä esimerkiksi meren kanssa. Nykyisellä menolla ihmisten toimesta maapallon ilmakehään vapautuu erilaisten arvioiden mukaan n. 7,9 - 8,6 gigatonnia hiiltä vuodessa, joista luonnon hiilinielut, kuten meret ja metsät yhdessä pystyvät sitomaan karkeasti puolet.
Vaikka metsiin sitoutunut hiilidioksidi lopulta vapautuukin ilmaan joko puun palamisen tai esimerkiksi lahoamisen myötä, sitovat metsän puut hiilidioksidia kuitenkin niin kauan, kuin ne kasvavat. Puukuutiometrissä on noin 0,9 tonnia hiilidioksidia. Samoin hiiltä sitovat myös puusta valmistetut tuotteet, kuten esimerkiksi huonekalut ja talot.
Ehkäpä puun kasvattaminen voi edustaa sitä pientä ”joka miehen” ympäristötekoa samalla tavalla, kuin vaikkapa roskien lajittelu.
Liekö kiinalaiset arvanneet tuota lausahdusta muotoillessaan, mitä tuleman pitää ilmastonmuutoksen suhteen, vai ajattelivatko vain, että puut ovat kauniita katsella; saattaapa niitä jopa halatakin. Oli asia miten tahansa, näinä päivinä olisi hyvä kiinnittää huomiota ympäristön tilaan.
Miltei koko elämäni paikasta toiseen muuttaneena, pohdin kerran, mihin voisin istuttaa puun, jonka kasvua voisin seurata. Ehkäpä suvun kesämökille. Se on ainakin tähän asti ollut pysyvä ”tukikohta”. Vaiko kenties ihmiskunta keksisi uuden kulttuuri-ilmiön ja alkaisimme istuttaa puita julkisille paikoille? Tai talkoovoimin avohakkuualueille?
Ilmastonmuutos vaatii paljon työtä, eikä kysymykseen elämän tarkoituksesta välttämättä vastausta löydy, mutta ainakin yksittäiselle ihmiselle puun istuttaminen on ehkä helpoimpia asioita, mitä ympäristön hyväksi voi tehdä.

Median murroksesta puhuminen on jo vanhanaikaista ja kliseistä. Voimme sen sijaan puhua jo täydellisestä muutoksesta yhteiskunnan tiedoksi julkistamisen rakenteissa. Tiedottaminen on kiistämättä tullut osaksi lähes jokaisen länsimaisen ihmisen elämää ja yhteiskunta on avoimempi. Monista asioista puhutaan nykyään julkisesti.
Jokainen toimii enemmän tai vähemmän oman elämänsä ja lähipiirinsä "verkkotoimittajana" somen piirissä. 90-luvun lopussa alkanut netin käytön lisääntyminen on yltynyt sähköpostien ja chat-huoneiden pikkuaallokosta valtavaksi some- hurrikaaniksi ja verkkouutisien mariaanien haudaksi.
Tulevaisuudessa kai press -kortin asemassa kilpailee jonkinlainen tubettajan kortti, kun nuorten sisällöntekijöiden katsojaluvut hipovat usein kymmenissä – jopa sadoissa tuhansissa.
Mielenkiintoista on lopulta nähdä, tuleeko perinteisen median osaksi tulevaisuudessa setviä somemyrskyjen jälkimainingit; rippeet siitä, mikä on jo uutisoitu. Niinä hetkinä, kun TV-talo odottelee prime timen alkamista, tekevät tavalliset ihmiset suoria lähetyksiä facebookilla ja lukuisilla muilla sovelluksilla.
Siinä missä vanhan koulukunnan toimittajat kilpailevat skuupeista, onnittelevat nykyajan tubettajat toisiaan menestyksestä ja jakavat toinen toisilleen aiheita. Julkaiseminen kun ei enää ole mikään kummoinenkaan juttu, kun jokainen voi tehdä tubevideoita ja pitää blogia verkossa.
Aikoinaan oikean toimittajasielun paras palkka oli nähdä tekstinsä painettuna sanomalehdessä. Nyt toimittajan menestyksen mittari on vaihtunut painomusteen tuoksusta youtuben ruudun alakulmassa koreilevaan katselukertojen määrään.
Mutta tämä voi olla hyväkin asia: julkaisualustan löytäminen ei enää ole ongelma. Jos jonkin mediatalon tuottaja kieltäytyy jostakin ideasta tai jokin teksti saa kielteisen julkaisupäätöksen, ei tekstin kirjoittajan enää tarvitse turhautua kohtuuttomasti. Hän voi aina laittaa tekstinsä blogiin ja levittää linkkiä itse.

Tätä kirjoittaessani on kulunut muutama päivä siitä, kun teini-ikäinen tyttäreni totesi, että: "Youtuben aika alkaa olla jo vähän ohi. Musta tuntuu, että jotain uutta on tulossa."
On mielenkiintoista seurata, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Millaisia muita sovelluksia viestintään ja tiedottamiseen kehitetään? Kuinka pitkään vielä perinteiset TV-uutiset tulevat, kun vanhempi sukupolvi ei enää ole katsomassa niitä?
Itse olen ajatellut jatkaa tubettamista ja pitää ehkä jonkinmoista reissublogia videoiden muodossa.
Silti minussa on sen verran vanhaa toimittajasielua, että aion jatkaa kolumnien kirjoittamista Metro -lehteen vielä niin kauan, kun painokoneita on olemassa ;)

Kun Berner nyt päätti, että junaliikenne avataan kilpailulle, niin julkaisen pari tällaista kuvaa kesän 2017 kesämökkireissulta.
Kyseessä on Joensuu-Nurmes välisen junanradan ja Uimaharjussa sijaitsevalle niin sanotulle Laiskanrannalle johtavan tien puomiton tasoristeys. Kuten huomata saattaa, tasoristeys näyttää huonokuntoiselta.
Mieleeni herää kaksi kysymystä. 1) Kuka tulee maksamaan suomalaisten puomittomien tasoristeyksien turvallisena säilymisen (eli esim. joko puomien asentaminen tai vähintään heinien niittäminen)? 2) Millä rahoilla pidetään rataverkosto sellaisessa kunnossa, että siinä uskaltaa edes junalla ajaa (olettaen, että junavuorojen määrä tulee lisääntymään)?