IRC-Galleria

Onneksi olen (tietääkseni ja toistaiseksi) Suomen ainoa Elise Tykkyläinen. Jotain hyvää harvinaisesta sukunimestäkin.. Tämä näet helpottaa huomattavasti kirjojeni levinneisyyden tutkimista. Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että maamme jokaiseen lääniin on toimitettu (tai hankinnassa) kirjojani.
"Huikeat" palkkiotkin on tiedossa. Sanaston tämänhetkinen arvio valtion myöntämistä lainauskorvausrahoista on sellainen, että jokaisesta kirjastolainasta kirjailija saa 4 senttiä. Tämähän tekisi esim. vuosittaisesta 50 lainasta peräti 2 euroa. Tilittäminen aloitetaan, kun saldo ylittää 15 euroa. Päivän "pähkinä purtavaksi": Kannattaakohan sinne lähettää vielä verokorttia; nyt kun viimein sain hommattua aidon freelancer -kortin lukuisia työnantajiani varten, joiden mielipuuhaa tuntuu olevan löysän hirren virittäminen tuntityöläisille.
Näiden lisäksi tietysti on sitten vielä kustantamo, jonka saldot tekijänpalkkioista näyttävät tälle päivälle samaa kuin lokakuun alussakin.
On selvää, ettei kirjoittamiselle ole mitään rahallista motivaatiota. Kirjoittaminen lähtee sisäisestä inspiraatiosta, pakottavasta tarpeesta purkautua. Kirjoittaessa ei rahaa edes ajatella. Se on merkityksetön todellisen inspiraation kannalta.
Kolmannen kirjan olen suunnitellut julkaistavaksi lähinnä IOK piireissä... sen sisältö tulee ilmeisesti olemaan rankkasanaisen filosofinen ;)

Kirjaa kirjoittaessani minulla oli esillä vanha kalenteri vuodelta 2007, sekä myös vuodelta 2004. Näihin kalentereihin olin merkannut lentojen päivämäärät Egyptin matkoista. Kun kävimme Egyptissä ensimmäistä kertaa poismuuttomme jälkeen, elettiin joulukuuta 2004. Vuoden 2007 matka tapahtui helmikuussa. Suoraan laskettuna vuodesta 04 vuoteen 07 olisi tietysti kolme vuotta, mutta koska ensimmäinen vierailu oli tapahtunut loppuvuodesta 2004 oli oikeastaan kulunut hieman päälle kaksi vuotta siitä, kun Methad oli edellisen kerran tavannut Monan.
Näiden päivämäärien kanssa sekosin kirjaa kirjoittaessani ja siksi joillakin sivuilla sanotaan, että oli kulunut kolme vuotta siitä, kun Methad viimeksi näki Monan ja joillakin taas, että kaksi vuotta oli kulunut.
Suokaa anteeksi tämä ”nippelitietous”, mutta oli ihan pakko oikaista, kun en noita kaikkia kohtia huomannut käydessäni läpi oikovedosta. Kuten sanotaan, omalle tekstilleen tulee sokeaksi, kun siihen liikaa uppoutuu :)

No niin, Paluu Aavikolle on nyt viimeinkin saapunut painosta! Kiitän kaikkia ensioston määrään osallistuneita. Kirjan saa kirjakaupasta n. 2 euroa halvemmalla hinnalla, mutta ottakaa tässä asiassa huomioon, että olen itse ostanut ensioston määrän hieman kalliimpaan hintaan. Jos haluatte tukea taidettani, tilaatte kirjan suoraan minulta :)
Kirja on siis jatko-osa Uuden Elämän Siemenelle, jos se nyt jollekulle oli vielä epäselvää. Kirja kertoo matkastamme Egyptiin vuonna 2007, jolloin kävimme tapaamassa siellä tyttäreni sukulaisia.
Kuvituksia olen merkannut albuumiin "Kirjojen kuvitukset".
Kiitos ja kumarrus!

Paluu Aavikolle on painossa ja ensioston määrä toimitetaan minulle ensi viikon loppupuolella!

Jatko-osa kirjalle Uuden Elämän Siemen on nimeltään "Paluu Aavikolle" ja se julkaistaan pian. Oikovedos on käsillä (ohessa kuva kannesta) ja lähtee pian painoon!

Uuden Elämän Siemenen jatko-osan käsikirjoitus on nyt lähtenyt kustantamolle! Parisen viikkoa ilmeisesti menee, että se käydään läpi ja tehdään oikovedos. Oikovedoksen läpi käytyäni painoprosessi etenee ja sitten menee noin viikko. Veikkaisin, että kirja saadaan painosta syyskuun alussa.

Tiedotusluontoisesti: Uuden Elämän Siemenen jatko-osan julkaisu siirtyy elokuulle. Syynä kustantajan kesälomat, sekä mun keväiset työkiireet joiden ansiosta käsikirjoitus alkaa valmistua vasta nyt kesäkuussa.

Jaahas, kesä lähenee taas ja suunnitelmia on jonkin verran tehty. Liput perinteiseen Roskildeen buukattu, lennot finskiltä ja festariliput Billetlugenista (joka muuten on ihan järkyttävän huono systeemi ulkomaisia ajatellen... sivut jumittaa, kortit jumittaa jne. mutta lippuja ei enää saa muilta kuin tanskalaiselta yhtiöltä)
Työkuviot ovat taas tän vuoden puolella jatkuneet freelancerina, aivan kuin ennenkin. Lentokentälle en ole ehtinyt ja luvatkin menneet jo vanhaksi. Nostin lomarahat ja tuumasin, että kai se on sieltä irtisanouduttava sitten.
On kuitenkin hienoa, kun saa tehdä oman alan töitä taas. Eipä musta varmaan ikinä muuta tulekaan kuin freelancer :) Muutaman päivän viikossa käyn kuvaamassa ja nautin kun on aikaa kirjoittaa ja tehdä omia projekteja. Kirjan jatko-osakin alkaa olla loppusuoralla ja ilmestynee alkukesästä :)

Aloinpa tässä aatoksissain' miettiä ihmissuhteita ja sellaista turhahkoa asiaa, kuin "small talk". Tuo kyseinen ilmaisuhan tarkoittaa "sääkeskustelua" tyyliin "onpa ilmoja pidellyt" tai mitä tahansa turhaa, mistä ihmiset keksivät puheenaiheita ollessaan tekemisissä jonkun ventovieraan tai puolitutun kanssa. Silloin kun on pakko puhua... esim. työpaikkaruokalassa, työpaikoilla tietyissä tilanteissa (esim. kuvaajana toimittajan kanssa autolla menossa/tulossa keikalta jne.)
Auta armias, kuinka hölmöltä se näyttääkään. Miettikääpä työpaikkaruokalassa keskustelevaa puolituttua "paria", kahta toisilleen suurin piirtein tuntematonta kollegaa, jotka kohtalo on saattanut yhteiseen pöytään. Puhutaan säästä niin kiireesti, ettei ehditä ruokaansa pureskella. Puhutaan flunssa-aalloista, joita on liikkeellä. Keskusteltavaa on ja sitä on riitettävä: tarvittaessa väkisin keksittyä pölinää. Ja miksi? Koska tunnelma on muuten vaivautunut. Olisi niin omituista istua hiljaa pöydässä ja pureskella ruokaansa. Vai olisiko? Vaikka itsekin usein puhun "small talkia", mieleeni tulee usein ajatus: mikseivät ihmiset voisi vain istua hiljaa?
En minä aina ole puhunut small talkia. Muistan, kuinka nuorempana olin paljon rentoutuneempi. Kavereiden kanssa joko juteltiin tai oltiin hiljaa. Kumpikin tuntui luonnolliselta. Muistan vanhan sanonnan: " Tosi ystävyys alkaa siitä, kun hiljaisuus tuntuu luonnolliselta."
Näin oli parikymppiseksi asti. Kunnes sitten tuli "aikuisuus" kuvioihin ja istuin kerran raitiovaunussa niin sanotun ystäväni kanssa. Olen aina pitänyt hiljaisuudesta kaikenlaisissa kulkuvälineissä, eikä raitiovaunukaan ole (ollut!) poikkeus. Olisin kovin mieluusti tuijottanut ikkunasta viliseviä maisemia ja pitänyt suuni kiinni. Niinhän minä aina teen autossa tai junassa tai raitiovaunussa. Mutta ei. Ystäväni reagoi kummallisesti hiljaisuuteeni. Hän alkoi pölistä mitä turhemmilta kuulostavia asioita ja johdatti meidät "small talkiin". Tuo hetki oli kuin ahaa -elämys. Nyt minäkin olen osa sitä. Olen small talkin puhuja. Ohi ovat ne ajat, kun saatoin istua yhdessä ystävieni kanssa ja olla hiljaa. Silloin se tuntui luonnolliselta. Nykyään tapaaminen kuin tapaaminen vaatii keskustelua. Aivan kuin ihmisillä olisi pakonomainen tarve puhua jostakin.
Miten kummallisesti tuo raitiovaunukohtaus vaikuttikaan minuun. Ikäänkuin olisin kokenut elämyksen: tällaisia ihmiset ovat. Tällainen minunkin pitäisi olla. Pölisevä kana.
Toisinaan testaan hiljaisuutta. Jospa en puhukaan mitään? Jospa emme keskustelekaan säästä tai flunssa-aalloista. Voi kuinka vaivautunutta kiemurtelua ihmiset aloittavatkin tuoleissaan. Heti alkaa joku puhumaan jostakin. Jos hiljaisuus vain kestääkin tovin. "Silence is pressuring" , muistan kerran ystäväni sanoneen. "Vaivautunut tunnelma", ihmiset ajattelevat ja jatkavat pölinäänsä.
Miksi emme voisi aloittaa hiljaisuuden kulttuuria ja puhua vain silloin, kun oikeasti on asiaa? Olenko liian juro kun ajattelen näin?

Ihanaa! Nyt tuntuu todella onnelliselta... meikäläinen on joulun jälkeen taas kamera olkapäällä ;) täytyykin aloittaa jo surkastuneen kuvauslihaksen treenaus.
Kun olen nyt n.vuoden painanut täyttä listaa lentokentällä, niin täytyy todeta, että olen aika uupunut. Moni ei uskoisi, kuinka raskasta työtä turvatarkastus (tai ylipäätään asiakaspalvelu) loppujen lopuksi on. Se tuli itsellenikin täytenä yllätyksenä. Olen pohtinut koko syksyn, että menisin takaisin freelanceriksi ja olisin vain osa-aikainen lentokentällä. On tietysti hyvä, että toimeentulo tulee osaksi jostain muualtakin kuin pelkästä kuvauksesta, koska kuvaamisen saralla ollaan kuin vuoristoradassa: välillä on paljon keikkaa ja välillä ei mitään. Siinä mielessä on hyvä säilyttää ehkäpä n. 30 tuntinen lista per kolme viikkoa. Tai 70 tuntinen... katsotaan nyt kumman otan.
Olen silti todella onnellinen nyt ja iloinen siitä, että voin tehdä taas koulutustani vastaavaa työtä ja en ole tuotantoyhtiöidenkään silmissä kokonaan "hautautunut" lentokentälle sinne loputtomaan matkustajien suohon: ruuhkaan ja hässäkkään! :P Mut sentään muistetaan vielä ja voin taas jatkaa friikkuna.