IRC-Galleria

Samaa ku eilen koulussa. Journalistietiikkaa. Perussetti, että myöhästyin koulusta hiukan.
Heräsin tavallista myöhemmin, koska näin jotain unia läpi aamuyön. Mä en enää muista, mitä
niissä unissa oli, mutta niissä oli mulle tuttuja ihmisiä ja jotain omakohtaista lopullisuuden
tuntua. En kuitenkaan herännyt kyyneliin, vaan lievän pöllämistyneeseen fiilikseen, et hei, on
valosampaa ku normaalisti. Siitä sit kouluun istumaan uskomattoman pitkään kestäville
luennoille. Minimitauot. On se selittäjä-setä oppinu vissiin ilmavoimissa, että suomalainen
kuuntelee yhteen putkeen asiaa seisaaltaan 12 tuntia ilman taukoja ja referoi sen paperille
täydellisesti. No, meil on sentään kohtuu hyvät pehmustetut tuolit. Mun pakarat valitti kyl
vähän, mut onko pakko istua niin huonossa asennossa.

Vittuunnuin taas johonkin. Syödessä yks tuttu linjalainen istu siihen viereen silleen, et se
ilmiselvästi ois mielellään vaihtanu kuulumisia. Katoin sitä vaan sivusilmällä, enkä edes millään
tavalla tervehtinyt sitä. Ois voinu vähän ajatella. Se ei välttämättä ollu kovin mukavaa sille, et
mä en noteeraa sen läsnäoloa ollenkaan. (Ja joku vielä luulee, et mä oon kylmä.) Kuitenkin yks tyttö sattu kysymään iloisesti, et miten mun joulu ja uusvuos meni. Yllätyin ehkä itsekin kuinka
kyllästyneellä ja helposti tylyhköksi tunnistettavalla äänellä vastasin vaan, että "siinähän se".
Piste. Pienen hiljaisuuden jälkeen lisäsin, että rikottiin vessanpönttö, astiasto ja kustiin
roskistulipaloa sammuksiin. Tj. Ja mua vitutti sanoa se. Se minkä onnistuin itselleni
hankkimaan, oli hankala olo olla siinä tilanteessa. Söinki sen ruoan nopeahkosti ja taistelin
sen kuivan, vanhan leivän kurkusta "äkkiä" alas, et pääsen helvettiin sieltä. Ja himaan
kahville. Se kahvitauko on ollu mulle pakotie vittun sieltä koko ton koulun ajan. Ei oo tarttenu
jäädä niiden ihmisten kanssa jauhamaan jotain smalltalkia. Jotain, jonka mä handlaan niin täydellisesti. Mun teot ei hirveesti mun tilannetta paranna.

Kahvilta palattuani en kai jaksanu edes yrittää esittää tyhmää hymyä luokkaan astellessani.
Bisneshymy! Paskanvitut. Helpottaa toki ihmisten kohtaamista jos osaa hymyillä, mutta ku
mulla se tuppaa olemaan se väkinäinen mukahymy. Koska mä oisin viimeks oikeesti hymyilly leveesti jostain viattomasta iloisesta syystä ja ilman viinaa. Ihan ku viina ois joku pakotie
selviämiseen ihmisten seurassa elämässä. Sillon mä kestän ketä vaan. Ja pienessä hiprakassa oon paljon mukavampaa seuraa. Olo riippuu tietysti seurasta. Ei tätä nyt.

Vikalla tauolla viimeistään petti maa alta. Menin sinne aulaan istumaan pehmeelle penkille ja
kuuntelin 20 minuuttia täysin liikkumatta randommusaa ämppäristäni. Ja tuijotin varmaan sen
koko ajan yhtä pientä pistettä siellä aulan nurkassa, jossa oli kahviautomaatti. Ei mitään
kontaktia koko maailmaan enää. En muista missä vaiheessa tuli semmonen fiilis, et oon
oikeesti huolissani itsestäni, mikä on harvinaista. Ku 15 minsaa oli menny ja ois pitäny palata
luokkaan, yks tyttö tais huomauttaa mulle, et luokkaan sieltä. Kai. En noteerannu sitä
mitenkään. Nousin parin minuutin päästä ja raahauduin sinne tunnille. Mä kuuntelin sen sedän
juttuja silleen, että periaatteessa en tajunnu, että luokassa oli muitaki paikalla. Jotain tyhmää asiaankuulumatonta oli taas pakko sanoa.