IRC-Galleria

Pari lasia Toroa ja paha väsymys. Ei tänään. Huomenna kyllä.

Kuulin tarinan kahdesta koirasta, joiden kanssa leikin monia vuosia sitten. Molemmat ovat jo kuolleet. Se, mikä niissä oli ihmeellistä oli, että kun se toinen vanhempi koira kuoli vanhuuteen, niin se toinen nuorempi koira lopetti elämisen. Se ei enää jaksanu edes kävellä. Sen kaipaus sitä leikkitoveria kohtaan oli niin suuri, ettei se jaksanu enää. Se sairastu lopulta ja vaikka siltä leikattiin joku kasvain, niin se ei enää jaksanu. Se kuoli suruun. HUOMAA "SE"! Jos eläimetkin kärsii emotionaalisesta tuskasta noin vahvasti, niin huh huh.

Hassu, mutta surullinen juttu: Joku reilu 90v mummo oli eläny niillä perhanan kotiintuotavilla ruokakuljetuksilla. Liikuntakyvytön vanhus. Soittaa Rakel Hiltuselle ja itkee, että "minulle on tuotu tänne 3 kartonkia tupakkaa ja 2 koria kokista, niilläkö minun nyt pitää elää koko juhannuspyhä? Enhän minä edes polta taikka juo näitä soodamehuja". Ja Hiltunen, vanhuksen kaupunginvaltuutettu, eli ei mitenkään liity häneen tää homma sinänsä, lupaa käydä vieraalle vanhukselle kaupassa, kun antaa vaan osotteen. Jeejee. Näin. Joku muu ois varmaan vaan marissu, että syö ne tupakanpurut ja huuhdo alas sillä kokisella ämmä. Mut en mä sitä naista silti oo koskaan äänestäny missään.

Eksyttiin Night Life Rockiin. En ollu käyny siellä ennen. Mä ja kaverin tyttöystävä kateltiin, ettei oo ihan meidän paikka. Niin... Ja ekassa tuopissa (muovi), jonka tilasin, oli pohjalla jotain paskaa. Jäi juomatta. Tuli aika hilpee olo. Juurikin näin. Oikeella porukalla ja vähän pirteempänä se ois kyllä ollu ihan hyvä mesta. 3€ korvatulpat kyllä nauratti. Varsinkin kun yks tyttö osti ne ja samalla hetkellä loppu se helvetillisellä mökällä vedetty keikka. Jeejee. Sitä ketutti.

Nyt pitää... no niin. Nyt on vkl. Jos lähtis Stadin yöhön. Jotenki se kutsuu... tai viimeistään huomenna.

Treenikämpillä meni ihan mukavasti ja saatiin ihan vitusti aikaan, kunnes auoin päätäni ja soittaja kävelee vittuun. Siitä seurasi onneksi iso palaveri, jossa kaikki saivat sanoa, mitä ajattelevat bändin toiminnasta. Ihmiset sai avautua. Jee. Kaikilla oli sanottavaa. Paitsi mulla. Mulla ei ollu mitään tunteita koko hommasta. Semmonen paskaaks tässä -fiilis. Laitoin ämppärin korville, ku muut selvitteli välejään. Mikä oli hyvä. Porukat pääs sanomaan niitä juttuja, mitkä vituttaa. Mua ei vaan vituttanu mikään. On vaan kiva soittaa. Tai laulaa tässä tapauksessa. Harmi, et en tosiaan oo mikään huippu.

Drummeri ja risti meni dokaamaan. Lähen niiden mukaan. Vaikka vielä viideltä makailin sängyssä. Jee jee. Tätä tää elämä on.

Enkä muuten aio "laittaa" itseäni. Edes hiuksia, vaikka ne on ihan sekasin. Hulluu. Niinq tod.

Eilen oli HEO:n Trombit-projektin päättöjuhlat. Suoraan sanottuna mulla ei oo vuosiin kadonnu muisti näin pahasti.

Ja se krapula. Jos mä nyt laitan tähän, että HIRVEIN IKINÄ, ni en luultavasti liiottele yhtään. Ainoo plussa on, että mul ei oo pää kipee. Heräsin noin kello 6 eteisen lattialta, kun käänsin päätäni saadakseni paremman asennon ja huomasin, että käytin Helsingin Sanomia tyynynä. Menin sitten sänkyyn nukkumaan ja join litroittain vettä... ja lähetin tekstareita, että miten mä oon tänne päätyny. En tienny siinä tilassa juuri mistään mitään tai mitä oli tapahtunu jne.

Herätessäni klo 12 menin syömään ja ahmin kaikkea epätavallista, ku oli hirvee nälkä. Ikävä vaan, että mun jalat ei kantanu. Uskomaton kokovartalotärinä ja voimat täysin loppu. Hain Hesarin ja menin lukemaan sitä sänkyyn. Koko ajan tuli pahempi ja pahempi olo. Lopulta mä makasin sängyllä sikiöasennossa ja haukoin happea. Aika hirvee tunne. Ja olo paheni. Ajattelin, että ois hyvä mennä laattaamaan, ku se luultavasti auttais. Mut en kyenny nousee ylös sängyltä. Lopulta tuli niin paha olo, että oli pakko mennä. Halusin suihkuun. Kävelin arvokkaasti selkä suorassa suihkuun ja siellä totaalinen crash!.

Mä en enää ikinä haluu kokea sitä tunnetta, kun laattasin. Ihan kaikki lihakset petti ja pää roikku löysänä. Mä meinasin tukehtua. Puolittainen paniikki, kun huomaa, että nyt loppuu happi ja samaa aikaa puhaltaa ulos jotain kalliita sulkaakonvehteja. Mä olin niin delaamassa, ettei mitään. Oisin vaan voinu valahtaa siihen lattialle ja antaa norjankielen sanojen valua pitkin poskia. Mulla tuntu rintalastassa, että se repee keskeltä kahtia. SATTU IHAN SAIRAASTI! Vieläki sattuu, ku hengittää. Mä annoin veden valua lopulta lavuaariin ja lipitin sitä siitä posliinipinnalta ku kuoleva koira. Hoin koko ajan vaan "Auta. Auta. Auta". Kiva mantra oli kyllä. Sen verran oli huumorintajua jäljellä, että mielessäni naureskelin, että kenelle mä sitä valitusta kohdistan. Mä en ollu tilassa, jossa mua ois voinu auttaa. Ei enää ikinä tota samaa juttua.

Kirstinkeidas, Lääkäriliiton saunatilat, Satumaa ja Onnela. Toi Satumaa ja Onnela on tosi hämäriä muistoja enää.

Mulla oli pullo kossua ja 3 A-olutta. Lääkäriliitolle mennessäni tyhjensin kadulla valmiiks akvaviitteja. Se oli hauskaa, kun ihmiset väisteli mua aina kun tulin lähelle. Sisällä sitte pyrin avaamaan sen kossun perisuomalaisella kyynärpääotteella, mutta onnistuin ryssimään sen homman. Haittas ehkä se, etten kuullu mitään ku luukutin ämppäristäni ihan täysillä MH ja Poutahaukkoja. Kuuntelin sen biisin varmaan sata kertaa illan aikana. Join yksin viinaa pullosta ja siemailin olutta ja hilluin yksikseni suurimman osan ajasta. Ei ollu mitään asiaa kenellekään.

Istuin yksin röökillä ja jossain vaiheessa sinne röökihuoneeseen valu porukkaa. Aloin olee humalassa. Oli pakko tarjota sitä kossua, kun tajusin sen verran, että en pääse mihinkään jos juon juomani yksin. Toki lähettiin yhden tytön kanssa ostamaan vielä lisää olutta ennen lähtöä.

Juttelin taas tyttöjen kanssa, jotka väitti, että miehet on Marsista ja naiset Venuksesta. Paskanvitut. Sen ei tartte olla niin. Mä nään ihan tarpeeks sitä, että parisuhteessa molemmat osapuolet kärsii, kun ne ei uskalla kertoa toisilleen miltä niistä tuntuu. Puhukaa saatana! Se menee lopulta siihen, että kaikki paska pidetään sisällä ja silmät täyttyy kyynelistä ja mieli turtuu ja suhde pilalla. Ja ihminen myös. I see it all the time. For fuck's sakes!

Mun paras kaveri ois ehkä hyvä parisuhdeneuvoja, koska se on huomannu, että asioista pitää puhua. Ne puhuu, se tyttö ja poika, avoimesti toisilleen ja kertoo mitä mieltä ne on mistä tahansa asiasta. Ne puhuu. Ne keskustelee. Ne on avoimia. Ne ei kärsi sisältäpäin ääneen lausumattomista tunteista, joista taas pari muuta mun näkemää suhdetta kärsii. Ja yleensä se tosiaan on, että tyttö avautuu. Jollekkin. Ja sitä huomaa, että jumalauta ois pakko tehdä jotain. Ihan hirveeseen suuntaan koko homma menossa. Ajetaan autolla koko ajan kiihdyttäen kohti seinää. Jossain vaiheessa tulee crash! ja siitä ei välttämättä selviä enää pikkukolhuilla.

Sattuu rintaan.

Mulla oli ideana käydä jokainen meidän linjalainen läpi illan aikana ja antaa palautetta (eli kehua) niiden jutuista. Trombitissa oli hienoja juttuja. Parhainta oli, ku kirjottaja oli joutunu katsomaan itseään peilistä ja miettimään, että mitäs tässä nyt oikeen tapahtuu ja mitä mä siitä ajattelen. Hienoja ajatuksia. Oisin halunnu keskustella niistä lisää. Oliko ehkä yks tyttö, jolle pääsin kuittaamaan sen hassusta tekstistä, jossa se oli pyöriskelly pyörätuolissa. Se ei ollu huomioinu yhtä pientä asiaa. Sitä, että se oli "liian kaunis" pyörätuoliin. SE herättää huomiota. Ei pelkkä pyörätuoli. Ja en oo edes satavarma sainko edes tota koskaan sille sanottua. Kun olin niin helvetillisessä kännissä.

Siellä Satumaassa mä en muista mitä tuli tai ei tullu tehtyä. Kaikki muutkin alko olee aika kuoseissa. Yks asia siellä tais tapahtua. Jotain mitä kukaan ei toivottavasti nähny. Mä en muista mikä sen tunteen laukas, mutta yhtäkkiä aloin kaivata pikasesti arskoja silmilleni. Sisällä. Baarissa. Täydellisen kusettajan taidoillani onnistuin pitämään kasvot neutraaleina ja hymyilin, vaikka pään sisällä teki pahaa. Oli kai pakko poistua miestenhuoneeseen kokoomaan itseäni. En muista. En oo varma. Ei oo koskaan käyny noin ihmisten seurassa baarissa. Ehkä alkaa voimavarat loppua.

Sattuu...

Satumaa oli karaokepaikka ja siellä laulettiin. Jännää. Yks pukumies osas laulaa aika hyvin. Heolaisten vedot alitti sen sedän suorituksen. Kai. Ei v o i muistaa. Hirveitä kontakteja ihmisiltä, joilla oli ilmiselvästi jotain sanottavaa tai kysyttävää, mitä ne ei uskaltanu sitte ääneen lausua. I wonder what... Hmm... Hope u get it. --> Kysy ihmiseltä. Netissä on paljon fuulaa.

Jonku villi idea lähteä Onnelaan. Siinä vaiheessa olin jo niin kuoseissa, että teki pahaa. Fyysisesti. Mä vihaan sitä itsessäni, että en pääse ultimaattiseen päänsisäseen humalatilaan, kun multa pettää ensin fysiikka. Pää antaa juoda vaikka Atlantin valtameren verran tiukkaa viinaa, mutta vartalo tulee vastaan. Siinäkin ehkä syy, miks voisin tesmata jotain muuta.

Onnelassa mä en tiedä kenen kanssa sinne saavuin. En myöskään tiedä keitä ihmisiä siellä oli. Sen tiedän, että olin ihan sekasin. Mä näin kaiken kahtena. Seinät ja lattia heilu. Ei sitä välttämättä musta ulkosesti huomannu. Olinhan mä päässy sisäänki. Ei v o i tietää. En tiedä joinko Onnelassa enää mitään. Muistan etäisesti, että meinasin tilata veden. Ehkä. Mä en tiedä edes ketä siellä Onnelassa oli. Muistan vaan, että kaikki oli kadonnu jonnekki. Löysin ne (osan porukasta?) jossain vaiheessa jostain istumasta. Joku sano jotain. Mitä? En tiedä. Olo oli ihan hirvee. Teki pahaa ja väsytti ihan sairaasti. Veikkaan, että tein aika aikasin päätöksen lähteä vittuun sieltä. Vitun keilahallista vittu. En oikeesti tiedä.

Muistan kotimatkalta sen, että oli niin kauhee väsy ja kuollu olo, että joka askeleella oisin halunnu jäädä maahan makaamaan ja nukahtaa siihen. Laitoin ämppäristä musan kovalle, että jaksais vielä painaa eteenpäin. Paha vaanii. Vittu joo. Over and over again. Oon saattanu olla himassa jo ennen lehdenkantajaa. Don't really know... Mä haluisin uusia noi bileet. Tekisin monta asiaa eri tavalla. Esim. joisin paljon paljon vähemmän viinaa. Ja ehkä ois pitäny mennä sinne Mamaan.

Sattuuuuuuuuuuu.....................................

Täynnä luovuttajia koko mesta. Perseelle pitäis fudia. Oon mäki esiintyny kolmekasin kuumeessa ja lähteny sen jälkeen vielä juomaan tiukkaa viinaa (tosin tuli kai juotua jo ennen esiintymistä, mut... ai ylläri).

Lähdin himasta bilefiilareissa ja kun pääsin opiston ovesta sisään, ni vitunmoinen crash! Pari linjalaista odottelemassa siinä aulassa. Aloin etsiä taskuistani ämppäriäni, mutta noin sekunnissa tajusin sen unohtuneen himaan. Mietin, että jos keskittyis kahvikoneeseen, mutta onneks en ostanu mitään. Vieressä oli ilmanen tarjoilupöytä.

Oli sitte raahauduttava ihmisten seuraan, joille ei ollu mitään asiaa. Vitun hauskaahan se taas oli, kun tuli semmonen olemisen absoluuttinen sietämättömyys. Vitullisen nihkeetä. Jännitty hartiatki ihan umpijumiin.

Kun päästiin esiintymissaliin, niin siellä oli sitte alle kymmenen ihmistä yleisöä. Ja sehän vitutti. Esiintyjiä oli... 5 + yks majava. Moni oli perunu esiintymisensä viime hetkillä: "Pitäis tehdä muuta ja pää kipee." Vittu mitä runkkareita. Ketutti ja olin ihan jumissa.

Se tyttö, jonka esitystä odotin esiinty, kas kummaa, melkeen heti alussa. Ku se alotti, ni mun oli ihan mahdoton keskittyä sen soittoon, kun olin niin fucking tense. Suljin silmät, mutten saanu rentoutettua edes käsiäni. Oisin mieluummin istunu jossain salin takana yksin, kun siinä edessä. Vasta jossain biisin puolivälissä aloin tottua sen tytön ääneen ja flyygelin värähtelyyn. Pikkuhiljaa sain rentouduttua. Helpotti. Aloin digata siitä kamasta. Ehkä se tyttö vähän pidätteli itseään, mutta Easy ei nyt välttis ookkaan se maailman paras biisi, jota täytyis fiilistellä. Jos mä laitan tähän teknisesti hyvä laulaja, ni se on ihan turhaa. Mä en oo ekspertti. Mutta tiedän mistä pidän, ja tästä pidin.

Tyttö kysy konsertin tauolla mitä pidin ja vastasin, että "tykkäsin". Tuli ihan hyvä olo, kun ei tarttenu ees valehdella.

Kello ei ollu vielä paljoo mitään ja oisin ehtiny mus.teoriatunnille. Ehtisin varmaan vieläkin. Mutta siinä konserttitauolla taas alko rasittaa ja ketuttaa ja ihanaa jälleen. Mua alko vituttaa, että olin jäämässä katsomaan lyhytelokuvia, jotka olin muutenkin nähny jo. Kidutin vaan itseäni. Tekosyy olla muualla ku teoriatunnilla. Ja ne ihmiset siinä ympärillä. Puolituttuja, joiden kanssa mulla ei ollu mitään yhteistä. Aloin kaivata ämppäriä. Ois voinu kuunnella jotain paskaa ja olla vaan rauhassa. Menin taas vaihteeks aika lukkoon.

Ne leffat oli edelleen ihan hyviä. Ensin pidin silmät kiinni enkä seurannu, mut sit oli pakko kattoo taas. Ja nauttia.

Improsoittoa: Piano ja sello. Se sellisti on nuori "söpö" kaveri ja se on sellisti siinä, missä mä en oo kitaristi. Pianisti oli pianisti. Yleisö sai päättää musiikin teeman ja musiikkilajin. Pari biisiä tuli. Mulla oli hirvee halu ehdottaa teemaks rakkautta, mutta ei se nyt tietenkään ollu jotain, mitä perussuomalainen mies vois ehdottaa. Yks meidän linjalainen tyttö ehdottikin sitä ja napsautin sormet yhteen ja mielessä hihkasu "kiitos!". Harmi, että teema hävis niiden jätkien soitosta. Too bad.

Ku konsertti loppu, painuin kohtuu nopee vittuun. Sinne ois voinu jäädä kuuntelemaan jotain kirkollista toimitusta, mutta päätin, ettei tänään. Ei hyvästejä kenellekkään. Mielessä soi yhden tytön ääni, joka valitti kerran siitä, etten edes tervehdi sitä. Mut ei johtunu vittumaisuudesta, vaan kykenemättömyydestä. Sama jatkui kun huomasin Wallininkujan alapäässä, että yläpäässä käveli vanhempi aviopari omasta taloyhtiöstä. Niiden kanssa ois joutunu juttelemaan taas niitä ja näitä. Käännyin kadulla 180 astetta ja ehdin kävellä jo Toverin ovelle, kunnes mietin, että tulee vaan paska olo, jos meen litkimään olutta, kun pitäis olla muualla. Käännyin takas himaan ja kävelin sen verran hitaasti, että pariskunta ehti kadota.

Meinasin eilen taas seota. Näiden vuosien aikana on onneks oppinu kusettamaan itseäänkin. Mä selviän vaikka siitä, että mua ammutaan haulikolla. Try me. Tai mieluiten ei.

Tänään en mene teoriatunnille. Menen katsomaan hienoja esityksiä opiston konserttiin. Laitoin just mus.teoriaopelle viestin, että menen katsomaan yhden tytön esitystä, joka saattaa olla once in a lifetime experience. En missais missään nimessä.

Nihkee olo toki sen mus.teoriatunnin missaamisesta. Ja mä haluisin mennä katsomaan sen koulun konsertin selvinpäin, mutta... katotaan löytyykö noille akvaviiteille käyttöä.

Kiitos yhdelle runkkarille, Marko Haaviston ja Poutahaukkojen Paha vaanii on liian hyvä biisi. Voisin ottaa sen tunnariks. Karrikoiden tietty. Mieli kirkkaana ja paita puhtaana. --> Viinaa ja huulipunaa. ...niin, ja se perjantaiyön tyttö kai ties, että tuhoon ite itseni...

Muutto Keski-Suomesta Helsinkiin äidin luota tädin alivuokralaiseksi oli iso muutos. Ja 70-luvulla ero tuppukylän ja suurkaupungin välillä oli isompi kuin nykypäivänä.

Äidillä oli ollut hankalaa elättää yksinhuoltajana tytärtään, ja siksi muutto työn ja opiskelupaikkojen perässä oli pakkovaihtoehto. Täti otti lämpimästi vastaan ja elämä alkoi hymyillä uudella paikkakunnalla.

Aika kului ja äidistä ei kuulunut. Kirjeitä lähetettiin, mutta niihin ei tullut vastauksia. Täti yritti soittaa puhelimellakin siskonsa paikkakunnalle kysyäkseen onko jotain tapahtunut. Vastauksia ei saatu. Kunnes sitten eräänä päivänä postilaatikosta löytyi kirje. Se oli äidiltä ja se avattiin ripeästi. Suru oli suuri kun tyttö lukee oman rakkaan äitinsä kirjettä, jossa lukee kuinka äiti vihaa lastaan ja sisartaan, joka varasti äidiltä tyttären ja opetti huonoille tavoille syntisessä Helsingissä. "Siellä te vaan huoraatte Helsingissä...", lukee äidin kirjeessä ja tytär itkee.

Täti vannoi huolehtivansa siskonsa lapsesta kuin omastaan. Lupasi olla olkapäänä aina kun itkettää, lupasi tulla häihin ja ruveta mummiksi lapsille. Täti katkaisi välit siskoonsa. Ei mitään tiedonvaihtoa kymmeniin vuosiin.

Kaikki helpottaa aikanaan ja ajat muuttuvat. Silti tytär, nykyinen onnellisesti naimisissa oleva kahden lapsen äiti, ei ikinä anna biologiselle äidilleen anteeksi, että äiti itse vei itsensä tyttäreltään. Vielä kun täti kuoli aikaisin keuhkosyöpään, menivät tytöltä kaikki "vanhemmat" etuajassa.

-Ja mielisairaudet luonnollisesti tuhoavat perheitä hoitamattomina. Usein vielä hoidettuinakin.
-Kaikilla pitää olla joku, joka välittää ja huolehtii. Vanhemmat, isovanhemmat, joku...

---

Nuori lääkisessä opiskeleva kaunis nainen joskus 80-luvulla. Erikoistuu opinnoissaan ja valitsee polun, jota kovin moni ei jaksa kulkea. Muut katsovat, etteivät viitsi tuhlata aikaansa hommissa, joissa ei välttämättä työllisty vähäisen potilastilanteen vuoksi. (Nykyään vähäinen on enemmän ja "vähäinen" johtui kasarilla vain taudin heikosta tietämyksestä ja diagnosoinnin puutteesta. Nyk. Juice.)

Nuori tyttö näkee hoidettavia potilaita ja kehittää läheisen suhteen "omiinsa". Nuorena harjoittelijana tyttö saa hoitaakseen ja tutkittavakseen potilaita, joiden taudinkuva ja hoitotoimenpiteet ovat pelkkiä kysymysmerkkejä. Tyttö haluaa vastauksia.

Vapaat päivät täyttyvät lukemisesta. Tyttö lukee miljoona kirjaa, joissa viitteitä siihen mitä etsii. Viikonloput tyttö istuu kotonaan kirja käsissä. Arkisin tyttö on joko kirjastossa tai laboratoriossa tutkimassa. Etsimässä. Tyttö saa ideoita. Oivalluksia. Potilasmäärä kasvaa. Hitaasti, mutta kasvaa silti. Tiedetään, mitä potilaat osapuilleen sairastavat. Virhediagnoosit vähenevät. Tyttö lukee, lukee, tutkii ja etsii...

Aika kuluu. Nuorella naisella on omia potilaita. Muut lääkärit kyselevät häneltä vastauksia. Hän vastaa. Nuorella naisella on vain pieni ystäväpiiri, koska lukeminen on vienyt suurimman osan ajasta. Naisella on ideoita ja hänen nimeään huutavat niin nuoret kuin vanhemmatkin lääkärit. Tyttö tuntee potilaat paremmin kuin näiden omat lääkärit.

90-luvulla nainen on nainen eikä tyttö enää. Yksin vapaalla, kiireisenä töissä. Sukulaiset auttavat naista taloudellisissa asioissa. Työstä ei huippupalkkaa ja kaikki aika palaa. Naisella potilaihin läheinen suhde. On nähnyt kuinka vuosia hoidoissa käyneet jo tutuiksi muodostuneet ihmiset heittäneet hyvästi elämälleen. Kärsien sairaalan vuoteessa kuihtuneet. Ei ole voinut nainen auttaa. Naiselle potilaista koko elämä. Kun on itse terve, niin haluaa auttaa.

Nainen tietää paljon. Enemmän kuin muut. Lääkäripiireissä arvostus nousee ja nainen silti koko ajan "kentällä". Maailmalla tiedot taudista nousevat. Parempia hoitoja. Ei parannuskeinoa, mutta nainen tietää monia eri keinoja auttaa potilaita selviämään. Nainen tietää enemmän kuin juuri kukaan Suomessa. Silti hän tutkii. Viettää aikaa laboratoriossa ja potilaiden luona. Pitää omiaan kädestä kiinni. Silittää hiuksia kun toinen itkee kipujaan.

Nykyään nainen asuu yksin. Naisen nimeä huudetaan päivittäin työpaikallaan. Ja nainen juoksee. Huolehtii ja se tuntuu edelleen hyvältä. Naisella ei miestä, vaikka ikää. Ei koskaan tavannut sitä oikeaa, kun illat menivät kirjojen parissa. Naisella ei ystäviä työn ulkopuolelta. Kaikki sukulaiset kutsuvat naista aina luokseen kyläilemään. Eivät halua, että nainen jää yksin.

-Joku pitää tyhmänä tuhlata koko elämäänsä muiden ihmisten auttamiseen. Saattaa olla, että olen tuolle naiselle itse kiitollisuudenvelassa. En tiedä. Arvostan...

Miksi sydän ei toimi ennen kuin se särjetään?

Mua harmittaa ettei sitä videoo löydä enää mistään. Tai ees sitä biisiä.

Kävin tänään opistolla syömässä. Jälleen. Sen jälkeen lukemaan verkkolehteä. Jälleen. Ihastelin juttujen tasoa. Jälleen. Mietin hiljaa mielessäni, että mitä vittua mä täällä teen. En mä kuulu tänne. En ensimmäistä kertaa.

Mä voisin ihan vapaasti tehdä minkä tahansa jutun kategoriaan matkailu. Ei haittaa jos on monta juttua samana päivänä subcategoryn alla. Kivaa. Harmi vaan etten keksiny mitään aiheeseen liittyvää kirjotettavaa. Tai kirjotettavaa ylipäänsä ('cept for this).

Kattelin atk-luokassa ympärilleni ja näin näitä ihmisiä, joilla oli kaikilla hauskaa puuhiensa parissa. Mulla ei mitään. Ei hauskaa, muttei paskaakaan. Siis mitään. Päädyin tsekkaamaan sähköpostin, jossa paskaa ja kirjauduin ulos koneelta ja ulkoilmaan aurinkoon. Ulkoota himaan. Omaan huoneeseen. Ja lopulta siivoomaan. Vaan koska oli ihan pakko. Se pölymäärä aiheutti mulle jo ongelmia hengittämisessä ja ne hämähäkinseitit alko pikkuhiljaa vituttaa.

Katsoin äsken taas sähköpostiini. Koitan nyt kuluttaa aikaa jotenkin. Mun ois ihan absoluuttisen pakko lukea pääsykokeisiin, mut en saa kirjaa pysymään käsissä. Enivei, spostissa toimistopäällikön tiedote, että äänestämään opiston Trombit-toimituksesta paras semmonen ja paras tämmönen. Katoin sitä äänestyskategorialistaa ja totesin, että mulla ei oo mitään tietoa, mikä niistä sopis kenellekki. Siis ei mitään hajua, mitä kukakin mun linjalaisista on tehny. XXXXXXX toteamus, etten tiedä niistä ihmisistä mitään. Taidan jättää äänestämättä.

Mua väsyttää, mua aivastuttaa (pöly) ja ihan sikana tekemistä. --> Taidanpa kattoa jonku leffan.

Niin. Sitä voi miettiä. Harkintaan mitä teen. Riittääkö tää mulle. Siirrynkö kynään ja paperiin? Kyllä sitä kuvittelee, että tää karsii käyttäjiä. Oppii tässä toki sitä toista kotimaista.

Eilen. Oli jännää. Kaveri pamahtaa kyläilemään mun bestiksen luokse siks, että mä oon siellä. Oon valmiina oven vieressä odottamassa ja huudan, että vitun idiootti. Saatanan tunari. Kukaan ei enää mitään koskaan... ääh. Jotain rajaa. Joku vois joskus muistaa, että kaikki ei oo tässä maailmassa miltä näyttää.

Käytiin keskustelu kaverin kanssa, että kuinka tärkeitä me ollaan toisillemme. Ja se sen tyttö löytäny elämäänsä lisää ihania ihmisiä. Todettiin ettei me pystytä edes valehtelemaan toisillemme. Sen verran lämminhenkinen keskustelu, että mä esitin saavani tekstarin ja menin toiseen huoneeseen, kun en viittiny XXXXX XXXXXX XXXXXXXX, XXXX XXXXXXX XXXXXXX. Se ois ollu vaan vähän outoa. Ja olin just sanomassa kaverille, että pahimmalta on tuntunu nähdä kyyneleitä sen poskilla... varsinkin sillon, kun oon ne itse aiheuttanut. Mä en ikinä unohda.

Käytiin keskusteluja ulkomaalaisista ja kaveristani paljastu yks hieno puoli lisää. Outoa. Tai ehkä en oo vaan pitkään aikaan nähny sitä, et ois voinu tietää. Tyttö oli eri mieltä. Kaveri ei viittiny hirveesti sanoa sille, mutta katteli mua ehkä vähän anteekspyytävän näkösenä. Mä menin koneelle ja kaivoin esiin Jore Puusan nettisivut. Siellä oli sitä matskua, jolla voi perustella asioita. Tyttö pyöritteli silmiään ja sano, että se tietää, että sen mielipiteet on ihan perseestä ja ne sen tunteetkin on ihan typeriä, mutta ettei niitä pysty noin vaan vaihtamaan. Ja mä tiedän sen. Hyvin. Toi oli kuitenki asia, jossa voi muuttua. Joskus se oppii vielä. Se on nuori ja luottaa siihen, että oma isä ja äiti on aina oikeessa. Niiltä se oli asenteensa oppinu. Kaveri valisti mua myöhemmin illalla sen verran. Päädyin jättämään Puusan blogin siihen niiden koneen työpöydälle. Vaikken oo kaikkee sieltä lukenu. Mut kai siel on kamaa, joka opettaa jotain. Tai vähintään hyviä tarinoita.

Maksoin taksin Amarilloon ja puolivahingossa ostin kaverille ja sen tytölle juomat. En jaksanu välittää. A:ssa oli yks vanha ala-astetuttu ja yks inttituttu. Ekaa kävin moikkaamassa ja sanoin, et tavataan joku kerta jollain possella. Jälkimmäisen kanssa kävin keskustelun, jossa se ihmetteli, että oon ihan erilainen, ku mitä se näki intissä. "Vitun outohan sä olit." Niinpä. Mut siellä olin flegu ja antaa ajan kulua -mies. Arkitodellisuudessa ja sen muissa muodoissa oon jotain muuta. Tai tilanneriippuvaista. Melkeen aina. Mä en oo satavarma enää.

Siellä oli kaks tyttöä, jotka oli käyny "vähän" solariumissa. Se toinen niistä oli lisäks vielä semmonen "Paris Hilton". Ja lisäks vielä aika babyface. Juoksi kädet puuskassa, et jee bileeeeeeeeet! Just sellanen tyttö, jolle ois pokkana voinu mennä sanomaan "Minä halveksun sinua, mutta voin panna sua siitä huolimatta".

Juotiin kaikkien fyrkat. Mun idea, että käveltäis himaan. Kaveri jutteli jollekki aika uskomattoman sekopäiselle naiselle (vihreä-liitto) mitä erilaisimmista asioista. Esim. Mersuista ja lihasta ja vedestä ja sähköstä ja se nainen oli titityy. Mä törmäsin Heolaiseen valokuvaajaan, joka käveli yöllä Stadin keskustassa roudaamassa jotain CD-soitinta. Ja mainostamassa kuinka sillä on mukana "tää toinen nainen". Joka esittäytyi tietty itse, että "joo, mä oon se toinen". Kysyin, että kuka helvetti se eka sitte on ja miks sillä on cd-soitin (räkkimalli) mukana. Ja se sano, et se on aika tuiskeessa ja se voi sitte kertoa sen joku toinen kerta. Ja mä sanoin, et "sul on aamulla iso darra". Ja sit oltiin, et näkyy.

Syötiin hodarit. Helvetin viilee tuli sen jälkeen. Lähettiin kävelee. Tyttö meni edeltä hirveetä vauhtia, ku sillä oli kylmä ja kaveri oli aika hitaassa kävelykunnossa. Kun päästiin Hakaniemeen asti, ni satuttiin kävelemään sen tytön ohi, joka sitte oli alkanu hoiperrella sen verran, et otin pari askelta taaksepäin ja tyttö kantoon. Ja samaa aikaa kaveri lainaa siltä tulta ja röökiä; tilanne oli absurdus mundus. Ihan hyvä kysymys tytöltä, et miks mä kannoin sitä. Tai no... En nyt tiedä kuinka hyvin kaveri ois sitä kantanu siinä kunnossa. Tosin siinä ihan joskus lähellä niiden himaa, se mun kaveri oli taas aika selvinpäin, koherentti ja fiksut jutut. Mut elämä on.

Joskus klo 5 nukkumaan, 12 ylös, 14 treenikämpillä autolla. Nyt tässä. Ajattelin jopa autossakin. Jännää.