IRC-Galleria

Minulle on kerrottu Mika Waltarin sanoneen: ”Jos haluatte vielä minut henkilökohtaiseen helvettiin, niin laittakaa minut huoneeseen, jossa on kaikki kirjoittamani kirjat ja pyytäkää minua korjaamaan ne.”
Hän on tuolla lauseellaan kiteyttänyt hyvin sen, mikä on varmasti monen kirjailijan ajatuksena. Omiin sielun tuotoksiin suhtaudutaan suurella herkkyydellä. Eräs kirjailija vertasi aikoinaan kirjaansa lapsen syntymään. Hän kertoi, että kirja-arvostelut tuntuvat siltä, kuin olisi juuri synnyttänyt vauvan ja joku tulisi katsomaan sitä ja arvioimaan sitä.
Jos tätä vertausta ajatellaan, niin kirjoittamisen aikahan on vähän kuin raskauden aika. Kirjaa vaalitaan ja sen kasvattaminen vie aikaa ja energiaa. Samalla siitä ollaan kuitenkin innoissaan ja sen ”pullistuminen” (metaforisesti ilmaistuna) näkyy ulospäin ja synnyttää odotuksia.
Mutta mitä voimme odottaa? Voimmeko tuomita lopputulosta, jos kirjoittaja on purkanut kirjaansa syvimmät tuntonsa ja ajatuksensa? Kenties hän on jakanut kokemuksensa, jotta voisi samalla auttaa muita ihmisiä. Emme voi asettaa ennakko-odotuksia kirjalle, sillä siitä tulee sellainen, kuin siitä tulee. Niinhän lapsikin syntyy tähän maailmaan; sellaisena kuin hän on.
Olen kuluneina viikkoina kääntänyt ensimmäistä kirjaani (jos ei 8-vuotiaana kirjoittamaani satukirjaa lasketa) englanniksi. Käydessäni läpi teosta sivu sivulta, on mieleni ruoska viuhunut. Pilkku puuttuu täältä, pieni tai iso kirjain sieltä, ajatusviivoja ja lainausmerkkejä sekaisin, liikaa toistoa (esim. masennukseen liittyen)... Nythän minulla on mahdollisuus korjata ne englannin kieliseen versioon.
Mutta loppujen lopuksi, haluanko minä käydä henkilökohtaisessa helvetissä? Haluanko minä tuomita oman ”lapseni”? Vai katsoisinko sitä vain niin, että tällainen tästä ”lapsesta” tuli? Kaikkine ominaisuuksineen se on mitä on.
Joka tapauksessa kääntäminen on ollut mieluisaa puuhaa, vaikkakin se on vaatinut minulta sinnikkyyttä, peräänantamattomuutta ja aikaa. Olen samalla päässyt uimaan muistojen meressä. Katsellut vedet silmissä kohti menneisyyttä.
Muistelen myös taiteilijaystäväni sanoja: ”Ajan myötä muistot asettuvat kehyksiin.” Ja kehykset vievät huonoiltakin asioilta voiman ja kauniiden muistojen raamit hohtavat kultaisina.
Haluan katsella ilolla kirjaani – lastani - joka on mitä on.
(Ensimmäisen kirjan käännös on muuten pian valmis.)