IRC-Galleria

Kirjoitan tämän herättääkseni keskustelua suomalaisen terveydenhuollon tilasta ja kilpirauhaspotilaista, jotka eivät ole saaneet asianmukaista hoitoa. Tämän linkin saa vapaasti jakaa facessa ja muualla.

Olin keskiviikkona menossa työvuoroon kymmeneksi aamulla. Olo oli aivan hyvä, vaikka olinkin käynyt rutiiniverikokeissa aamulla. Minulla ei ole verikokeisiin liittyviä pelkotiloja.
Kuuntelin junassa kuulokkeilla puhelimestani äänitallennetta ja mikään ei erityisemmin vaivannut. Sydän vain jyskytti kovempaa kuin yleensä, vaikka olen tottunut julkisilla kulkuvälineillä matkustaja.
Pasilan asemalle saavuttuani jatkoin matkaani kävellen Hartwall –areenan ohi. Siinä olin jo hengästynyt, vaikka normaalisti pystyn juoksemaan puoli tuntia pysähtymättä.
Jatkoin silti töihin ja mietin, selviäisinkö työpäivästä, joka sillä kertaa oli editointivuoro. Kun pääsin editointihuoneeseen, tajusin, etten ollut työkykyinen. Jos olisin joutunut kuvaamaan (mikä tuossa vuorossa oli täysin mahdollista), en olisi jaksanut kantaa kameraa. Soitin esimiehelle ja ilmoitin jääväni sairauslomalle.
Lähdin bussipysäkille ja jalat eivät enää kantaneet kunnolla. Olo oli sekava ja sydän jyskytti. Soitin ambulanssin.
Ensihoitajat katselivat minua ihmeissään ja tekivät joitakin mittauksia.
”Satasta saturoi”.
He totesivat verenpaineen ja hapenottokyvyn olevan ihan hyviä ja ilmoittivat, etteivät voisi viedä minua Peijakseen (olen vantaalainen), koska eivät saaneet ylittää kuntarajoja. Ikään kuin pahoitellen, he totesivat määränpäämme olevan Haartmanin sairaala.
”Ihan mihin vaan”, huikkasin.
Olo oli niin huono, etten jaksanut pohtia, miksi he olivat niin ”pahoillaan” Haartmanista.
Sairaalaan saavuttuani olin kuin sumussa. Jalat eivät kantaneet kunnolla ja vastaan tullut ensihoitaja talutti minut käytävälle odottamaan. En enää jaksanut olla tuolilla ja kävin lattialle makaamaan. Pidin jalkoja ylhäällä. Välillä sain juuri ja juuri laahustettua vessaan ja tarpeeni tehtyä.
Sitten minut kutsuttiin sisään ja hoitajat taluttivat minut sängylle, jossa EKG otettiin pikaisesti. Sen jälkeen minut ohjattiin viereiseen huoneeseen, jossa oli kaksi nojatuolia.
”Pystytkö sä oleen tossa tuolissa?”
”Kyllä kai”, sain sanotuksi ja sain juuri ja juuri kiivetyksi tuoliin.
Siitä alkoi noin seitsemän tunnin painajainen.
Olin syönyt viimeksi yhdeksän aikaan aamulla pienen piiraan ja yhden kupillisen kahvia, joten nälkä ei ollut paha.
Vielä.
Minulla oli kylmä ja yritin kysyä hoitajilta, olisinko saanut jonkin peitteen. En saanut, joten otin taitellun lakanan, joka sattui olemaan nojatuolini vieressä.
Vieressäni makasi vanha rouva samanlaisella tuolilla. Hän valitti jatkuvasti ja kyseli minulta kaikenlaista. Hänellä oli nälkä, eikä kukaan tuonut hänelle mitään syötävää. Kiedoin lakanan ylleni ja juuri ja juuri sain saatettua hänet rollaattorin kanssa aulaan, missä välipala-automaatti sijaitsi. Kahvilaa ei ollut. Meinasin luuhistua ja pyysin englanniksi vieressä ollutta ulkomaalaista herraa, että hän auttaisi tätä rouvaa ostamaan suklaapatukan. Automaatissa oli ehkä joskus ollut voileipiäkin, mutta nyt se näytti kovin tyhjältä.
Miltei kuulin hänen ajatuksensa pöllämystyneiltä kasvoilta: ”Onko tämä Suomi?”
Puolikuolleen näköinen lakanaan kääriytynyt nuori nainen saattamassa vanhusta hakemaan ruokaa. Välipala-automaatista. Sairaalassa.
Rouva sai suklaapatukan ja laahustimme takaisin (odotus)huoneeseen 12.
Tunnit kuluivat. Silloin tällöin hoitajat kävivät ottamassa minusta verta ja pyysin heiltä ruokaa joka kerta. Vihdoin sain pienen kupillisen mehukeittoa. Pyysin sitä lisää, mutta ilmeisesti verikokeet näyttivät niin hyvältä, että lisää ei tullut.
Vanha rouva valitti, etteivät hänen hampaansa pystyneet puremaan kovaa suklaapatukkaa. Käskin hänen lämmittää sitä käsissään, että se pehmenisi.
Valmiiksi heikossa kunnossa on ikävä olla nälissään. Olen toki nälkää kärsinyt ennenkin, mutta en sairaalassa, vaan melko täysissä ruumiin voimissa.
Tämä sai minut ajattelemaan myöhemmin, että suomalaisiin sairaaloihin tarvittaisiin vapaaehtoinen (esim. SPR) ruokapalvelu. Olisi joku jakamassa vaikka näkkileipää ja margariinia. Ja huopia.
Lopulta aloin itkeä. Olin toistamiseen laahustanut aulaan ja kysynyt aulavartijoilta, eikö automaattiin käynyt kortti. Käteistä minulla oli mukana 40 senttiä. Ei käynyt. Ja eivät voineet auttaa. Kahvila olisi ollut kuulemma viereisessä rakennuksessa, mutta en pysynyt kunnolla pystyssä, joten sinne kävely oli mahdotonta.
Palasin odotushuoneeseen itkemään. Viereiseen huoneeseen oli sisäänkäynti odotushuoneemme puolelta ja siellä olleen potilaan omainen – nuori poika – kuuli itkuni. Hän ystävällisesti toi minulle puoliksi syödyn pasteijan, jota hänen omaisensa ei ollut jaksanut syödä.
Olin niin kiitollinen, että tuskan itku vaihtui ilon itkuksi. Katsoin häntä ja kiitin sydämellisesti. Tartuin pasteijaan ja söin sen ahneesti, vaikka pureskelu tuntui hieman vaivalloiselta.
Nuori naislääkäri tuli katsomaan minua ja ilmoitti, että kaikki verikokeeni olivat kunnossa ja minun pitäisi lähteä kotiin. Kuumetta oli hieman, mutta se kuulemma johtui flunssasta.
”Minulla ei ole flunssaa”, yritin sanoa.
”On sinulla varmaan joku virustauti. Niitähän on nyt liikkellä. Kuumeisenahan se sydän jyskyttää. Menet vaan kotiin ja otat bur..”. (Nielaisu.) ”Panadolia”.
Hän ei ehkä halunnut käyttää sanaa ”Burana”, koska siitä oli kohuttu niin paljon. Jokunen maahantulijakin oli tainnut tehdä itselleen jotain, kun hätään oli määrätty Buranaa; tuota joka paikan ihme lääkettä.
Kysyin lääkäriltä, voisinko edes levätä nojatuolissa, kunnes saisin kaveriltani kyydin kotiin.
”Toki voit.”
Oloni vain heikkeni ja heikkeni. Kysyin hoitajalta, voisiko hän auttaa minut vessaan.
”Käytä tuota tossa viereisessä huoneessa olevaa vessaa. Se on lähempänä.”
Matkaa oli noin kolme metriä. Jaksoin juuri ja juuri kävellä sen ja tehdä tarpeeni.
Palasin odotushuoneeseen ja koputtelin lääkärien työhuoneen ovea. Kerroin, että hengästyin matkalla vessaan. Minua pyydettiin vain odottamaan.
”Otetaan sittenkin vielä keuhkoröntgen”, hoitaja tuli sanomaan jonkin ajan kuluttua.
Minut vietiin pyörätuolilla odottamaan röntgeniä. Käytävällä, jolla sitä odottelin, oli potilaita, jotka valittelivat odottaneensa monta tuntia. He hiljenivät, kun kerroin, että olin ollut sairaalassa aamukymmenestä asti.
Meinasin pyörtyä röntgenlaitteen eteen. Hoitaja piteli minua kaksin käsin, etten olisi kaatunut lattialle. Kuvat saatiin juuri ja juuri otettua.
Sitten hän istutti minut takaisin pyörätuoliin ja työnsi minut käytävälle.
”Etkö sä pääse itse sinne, mistä tulit?”
En jaksanut työntää tuolin pyöriä ja hän kuljetti minut takaisin odotushuoneeseen, jossa en jaksanut enää nousta pyörätuolista.
Vanha rouva oli vaihtunut toiseen vanhaan rouvaan, joka jutteli iloisesti ystävilleen tyhjässä huoneessa.
Lääkärikin vaihtui: seuraavaksi huoneeseen asteli nuori mies, joka katseli minua kummissaan.
”Milloin sä oot viimeksi oikeasti ollut lääkärissä?”
”Olin Jorvissa syksyllä kuukautishäiriöiden takia. Siellä mulle tiuskittiin, että miksi siellä olin, jos kerran kuukautiseni olivat aina olleet epäsäännölliset.”
”Nää sun röntgenkuvat oli ihan hyvät. Mitään vikaa ei ole. Kaikki näyttää hyvältä. Mutta epäilen kilpirauhasvaivaa.”
”Ai...”, mielessäni raksahti.
Niinpä. Siskollani oli ollut struuma. Suvussamme oli muillakin kilpirauhas –ongelmia. Kuukautiseni olivat jääneet puoleksi vuodeksi pois "ilman syytä" ollessani parikymppinen. Tuolloin olin muutamassa kuukaudessa lihonut noin 15 kiloa ja muuttunut tikkulaihasta pyöreäksi.
”Mutta se ei ole syy ottaa sua tänne.”
”Etkö voisi kirjoittaa reseptiä siihen kilpirauhaslääkkeeseen? Mulla on tosi huono olo?”
”Mä en voi nyt sellaisia kirjoitella. Lähde kotiin.”
Täysin tyrmistyneenä ja pettyneenä aloin laahustaa kohti aulaa. Olo oli sen verran kohentunut, että pysyin taas jaloillani; joskin vaivalloisesti.
Ystäväni äiti (nimetään tässä kirjaimella M) oli tulossa minua hakemaan ja pyysin häntä tuomaan myös jotain syötävää. Kun hän saapui sairaalalle, laahustin ulos nälissäni ja viluissani. Lysähdin autoon ja purskahdin huutoitkuun. Kaadoin suuhuni jugurttia, jonka hän oli tuonut, että saisin verensokerini ylös.
Sovimme, että menisin hänen luokseen yöksi ja ystäväni kävisi katsomassa, että teini-ikäisellä tyttärelläni olisi kaikki kunnossa (olen yksinhuoltaja.)
En meinannut jaksaa kävellä portaita ylös ystäväni äidin asunnolle. Juuri ja juuri pääsimme ylös siten, että hän tuki minua ja sain toisella kädellä kaiteesta kiinni.
Lysähdin hänen kylpyhuoneensa lattialle suihkuttelemaan itseäni lämpimällä vedellä, enkä jaksanut nousta edes vessaan. M soitti hätänumeroon ja ambulanssi lähetettiin taas.
Ensihoitajat totesivat jälleen, että Peijakseen ei voitaisi viedä, koska kuntarajat olivat ”anteeksiantamattomat”. Osoitteena oli Malmi, jonne pääsin ambulanssikyydillä, kun minut ensin saatiin siihen kannettua.
Malmilla odottelimme jonkin aikaa. Minulla ei ollut käsitystä enää ajankulusta tuossa vaiheessa, mutta sen tiedän, että kovin kauan ei mennyt. Lääkäri otti minut vastaan ja tutki pikaisesti. Siihen meni noin viisi minuuttia, jonka jälkeen hän totesi:
”Kaikki kollegani ovat lähettäneet sinut kotiin. Minäkin lähetän sinut kotiin.”
Yö oli jokseenkin helvetillinen. M sai poikansa kanssa minut talutettua takaisin M:n asuntoon. Olin kuumeinen ja otin nyt sitä ”ihmelääke” ibuprofeenia. Sain pari tuntia nukuttua. Sen jälkeen heräilin koko yön. Välillä laahustin vessaan ja välillä M juotti minulle mehua ja syötti minulle jugurttia lusikalla suoraan suuhun. Itkin ja hyperventiloin. Nieleminen oli vaikeaa.
Seuraavana aamuna ystäväni ajoi minut Tikkurilan terveysasemalle, jossa ihme kyllä ei ollut edes kummoisempaa ruuhkaa.
EKG otettiin uudestaan ja lääkäri tutki minua. Hän tunnusteli kilpirauhastani, joka oli arka. Lopulta hän kirjoitti läheteen Peijakseen.
Arvuuttelimme lääkärin kanssa ensin, olisinko ollut pelkässä laboratoriokunnossa, sillä pysyin jo pystyssä ja pystyin laahustamaan ilman tukea. Päädyimme kuitenkin Peijakseen todetaksemme, ettei lähete ollut saapunut sinne. Uupuneena ilmoitin, etten voinut heidän byrokratialleen mitään. Olin väsynyt ja ärtynyt, mutta se saattoi olla aivan inhimillistäkin tuollaisessa olotilassa.
Minut otettiin kuitenkin sisälle odottelemaan ja pääsin hammaslääkärituolia muistuttavaan istuimeen odottamaan. Olo alkoi olla parempi palelusta huolimatta.
”Ei sulla mitään kilpirauhas –sokkia ole”, vuorossa ollut hoitaja paasasi. ”Jos sulla se olisi, niin sun lämpö ois 35!”
Tätä puuskahdusta seurasi tarina siitä, kuinka hän oli ollut vain kerran elämässään päivystyksessä ja silloinkin siksi, että selkä oli ollut niin kipeä, että hän oli vain itkenyt.
Olisin vähemmälläkin paasauksella uskonut, etten olisi hänen mielestään saanut tulla päivystykseen.
Minusta otettiin lisää verikokeita ja vihdoinkin se kilpirauhas –arvo.
On kummallista, että tuo arvo on ohjeistettu ottamaan ennen kello neljäätoista. Miten on vuorotyöläisten laita? Miten on niiden laita, jotka eivät ole nukkuneet? Miten on struumapotilaiden laita? Tai niiden, joille kilpirauhasesta on hetkellisesti tulehduksen takia vapautunut tyroksiinia kehoon valtava määrä?
Tämän jälkeen minut lähetettiin jälleen kotiin. Tällä kertaa olin iloinen. Olo oli jo sen verran hyvä, että pystyin liikkumaan ilman tukea. Pääsin suihkuun. Pääsin lepäämään. Pääsin syömään.

Tätä kirjoittaessani minun on hieman vaikea niellä ja kilpirauhanen tuntuu painavan ruokatorvea. Olen ottanut betasalpaajaa, että tykytys pysyy aisoissa. (Malmin lääkäri vihjasi, että se saattaisi toimia. Onneksi vanha purkki oli jäljellä. Sitä oli minulle aikoinaan määrätty rytmihäiriöihin, mutten ollut syönyt niitä, vaan harrastanut liikuntaa sen sijaan.) Minulla on hiki. Olen laihtunut viitisen kiloa muutamassa kuukaudessa, vaikka liikunnan määrä on ollut sama pitkään. Solisluut ovat alkaneet taas näkyä.
Seuraava lääkäriaika on kunnalliselle lääkärille maanantaina. Perjantaina minulle väitettiin puhelimitse kilpirauhasarvojen (käsittääkseni T1 ja T2) olevan kunnossa. Sain vinkin, että ne voivat vaihdella. Sain myös vinkin siitä, että ns. T3 pitäisi mitata.

(Tarinaan seuraa jatkoa myöhemmin...)